Miller’s Girl kotikatsomo

Viime vuodet ovat tuoneet merkittävän ja pääosin tervetulleen muutoksen siihen, miten seksuaaliseen vallankäyttöön suhtaudutaan ja miten siitä puhutaan. Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Ylilyöntien seurauksena syytökset ovat saattaneet johtaa tarpeettomiin maineiden menetyksiin. Asioiden kärjistyminen on johtanut siihen, mitä saa tai on ylipäätään sopivaa sanoa tai tehdä, ja miten sanat ja teot voidaankaan tulkita. Kahden osapuolen tilanteissa sanan ollessa sanaa vastaan, valtaa voidaan käyttää myös väärin.

Seksuaalinen vallankäyttö ei ole helppo aihe käsitellä. Sanoo asiasta oikeastaan mitä tahansa, se saatetaan hyvin helposti nykyisessä polarisoituneessa keskustelukulttuurissa ymmärtää väärin, ja usein vielä täysin tietoisesti. Ensimmäistä elokuvaansa käsikirjoittanut ja ohjannut Jade Halley Bartlett on kuitenkin rohkeasti tarttunut arkaan aiheeseen käsitellessään teinitytön ja tämän opettajan suhdetta esikoiselokuvassaan Miller’s Girl (2024).

Kahdeksantoistavuotias Cairo (Jenna Ortega) asuu yksin isossa kartanossa juristivanhempien ollessa jossain maailmalla. Kirjojen parissa aikansa viettävä ja itsekin kirjoitteleva Cairo tekee vaikutuksen opettajaansa (Martin Freeman). Opettaja Miller on myös kirjailija, ja vaikuttunut, kun joku oppilas on lukenut hänen tekstejään, tai ylipäätään lukenut nykypäivänä jotain. Viattomaan ajatuksen vaihtoon tulee omat piirteensä, kun osapuolina ovat seksuaalisuuteensa heräävä nuori nainen ja omassa parisuhteessaan parkkiruutuun ajautunut keski-ikäinen mies. Tulkintojen suhteen ollaan pettävällä maaperällä.

Bartlett malttaa kehittää tarinaa rauhassa, mutta mitä pidemmälle asiat etenevät sen vähemmäksi käy sanottava. Paljon olisi auttanut, jos päähenkilöiden maailmaa ja motiiveja olisi avattu enemmän. Kummankaan motiiveista teoille ja sanoille ei sinänsä jää epäselvyyttä, mutta hahmot jäävät juuri niin stereotyyppisiksi kuin asetelma antaa ymmärtää: parisuhteeseensa jämähtänyt keski-ikäinen mies ja seksuaalisesti itseään etsivä ja aktiivinen nuori nainen. Stereotypioiden kaatamiseksi hahmoille olisi pitänyt luoda inhimillistä syvyyttä ja kosketuspintaa. Nyt kumpaankaan päähahmoon ei kykene samaistumaan, vaikka keski-iän jämähtäneisyys kuin teini-iän ja aikuisuuden murrosvaihe olisivat tuttuja ja tunnistettavia tunnetiloja.

Vika ei ole vain ohueksi kirjoitetuissa hahmoissa ja niiden hieman hengettömiksi jäävissä näyttelijätulkinnoissa, vaan myös kerronnassa ja valitussa tyylissä. Miller’s Girlin kerronta on muodollisesti jäykkää. Tyyli on tuttua epookeista, joissa usein käsitellään kiellettyjä ja vaiettuja suhteita ja tunteita. Epookkien muodollinen ilmaisukieli vastaa mielikuviamme menneestä, mutta nykyhetken kuvaukseen muodollisuus istuu huonommin, tai sitten kyse on vain kulttuurisidonnaisesta tulkinnasta.

Elokuvan Yhdysvaltojen etelä edustaa toki arvomaailmoiltaan ja ihmisten käytökseltä erilaistaa maailmaa kuin Pohjolan perukka, mutta Miller’s Girlin muodollisuus pistää silmään jo nykyisessä amerikkalaiselokuvassa. Muodollisuus tukahduttaa alleen hahmojen toiminnan, käytöksen ja puheen luontevuuden, mikä tekee kokonaisuudesta aihekäsittelyineen onton. Kiinnostavasta alkuasetelmasta ei päästä juuri eteenpäin, ainakaan sanottavan osalta. Kun tarinan edetessä draaman pitäisi tiivistyä, siihen ei ole aineksia tarinan kuin teemojenkaan osalta, joten tilannetta paikataan näennäisesti rivolla puheella ja kirjoittamisella. Tällainen on tullut tutuksi niin sanotun tiedostavamman amerikkalaiselokuvan saralla. Valitettavan harva ohjaaja on kuitenkaan Woody Alllenin veroinen, joten lopputulemat jäävät teennäisiksi sanahelinöiksi.

Rohkeasta aiheestaan ja lupaavasta alkuasetelmastaan huolimatta Miller’s Girl taantuu tusinadraamaksi, joita suoratoistopalvelut ja kotikatsomoiden laarit pullistelevat jo entuudestaan.