Marzia, ystäväni kotikatsomo

Afganistan elää jatkuvassa muutostilassa. Maa syöksyi kaaokseen Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Australian ja maan pohjoisen liiton hyökättyä Taliban-hallintoa vastaan vuonna 2001. Sisäiset levottomuudet ja talibanjoukkojen vastahyökkäykset ovat vuosien saatossa muuttuneet arkipäiväksi maassa, jossa kansa vain odottaa ruutitynnyrin räjähtämistä. Kun Yhdysvallat aloitti joukkojensa kotiuttamisen vuonna 2014, kävi monien afgaanien pahimmat pelot toteen. Iskut maan turvallisuusjoukkoja vastaan vain voimistuivat ja Yhdysvallat joutui hidastamaan sotilaidensa poistumisstrategiaa.

Sisäisten kriisien lisäksi Afganistanissa on käynnissä hiljainen kulttuurimurros. Nuoret naiset vaativat toimijuutta, vapautta ja omaäänisyyttä patriarkaalisten traditioiden keskellä. Kulttuurinen muuri ei murru helposti, mikä näkyy myös Kirsi Mattilan vuoden 2015 dokumenttielokuvassa Marzia, ystäväni. Dokumentti tarkastelee 19-vuotiaan Marzian taistelua tasa-arvon puolesta Afganistanin tiukkojen perinteiden ja vaatimusten kehdossa. Sopeutuminen totuttuun naisen asemaan tuntuu väistämättömältä, kun polut kohti tulevaisuuden haaveita kerta toisensa jälkeen sulkeutuvat.

Naisen asema Lähi-idän maissa on alati pinnalla olevan puheenaihe, jossa sorrutaan turhan usein yksinkertaistuksiin. Totuttu kauhistelu ja arvosaarnaaminen maiden naista alentavia käytänteitä kohtaan saa helposti ylleen saarnaavan viitan. Kulttuurimme tasa-arvon ihannetta tarjotaan pakettiratkaisuna maiden ongelmiin, niiden pitkää ja monisyistä historiaa juurikaan tuntematta. Reitti kohti uutta aikaa pyritäänkin muutosmielisten kansalaisten toimesta rakentamaan kulttuurin sisältä käsin. Vaikka aktiivinen kädenvääntö vanhakantaisia perinteitä vastaan onkin voimakasta, niin murros ei tapahdu päivässä.

Dokumentti väistää viisaasti aiheeseen liittyvät solmukohdat. Vaikka päähenkilö ihailee länsimaisen yhteiskunnassa tasa-arvoisuutta, ei kokonaisuus jää toitottamaan näiden arvoihanteiden ylivertaisuutta. Mattila pyrkii dokumentissaan enemmän ymmärtämään niitä haasteita, joita uudistusmielinen nainen Afganistanissa joutuu usein kohtaamaan. Ääni on Marzialla itsellään. Vaikka tekijän omat huomiot sekä kaksikon välinen kirjeenvaihto saavatkin dokumentissa tilaa, niin Mattila ei tarjoa nuoren naisen mietteisiin omakohtaisia tulkintoja.

Suomalaisesta perspektiivistä nähtynä dokumentin tarina on ilmeisen haikea. Marzia ihailee Hilary Clintonin kaltaisia vahvoja poliittisia naishenkilöitä toivoen olevansa joku päivä yksi heistä. Avioliitto, poliittinen epävarmuus ja perheeseen syntyvä lapsi kuitenkin ajavat lopulta unelmien edelle. Radikaalit haaveet ovat helposti kariutuvia olosuhteiden valossa. Se, että missä määrin Marzia itse kokee tulevan polkunsa yhtä lailla lohduttomana, on kysymys erikseen. Mattila ei tarjoile tähän valmiita vastauksia.

Ohjaajan kokemus henkilövetoisten dokumenttien parissa näkyy edukseen. Marzian kasvukertomuksen kautta Mattila tavoittaa laajemman tulokulman nykypäivän Afganistaniin. Päähenkilönsä myötä dokumentti tuo valoon sen arkipäiväisen osan maasta, joka helposti hukkuu sotauutisoinnin varjoon.

Itsensä ohjaaja on sisällyttänyt tarinaan länsimaisena tarkkailijana. Ihmisenä, joka kirjeenvaihtojen kautta oppii lopulta ymmärtämään tavallisen naisen elämää Afganistanissa. Rakenne on hyvin valikoitu ja toimii dokumentin puitteissa nautittavasti. Kauneusvirheiltä ei kuitenkaan vältytä. Päiväkirjamaiset merkinnät Mattilan kertojaäänen lukemana tuovat mieleen lähinnä lapsellisen satukirjan.

Näiden kautta kokonaisuudesta välittyy turhankin keinotekoinen ja sentimentaalinen sävy. Sinänsä taiten kerrottu henkilötarina kärsii kärkevistä tyylivalinnoista, mutta kestää niiden jättämät kolhut. Jäljelle jää kertomus, joka on yhtäältä inspiroiva, myötämielinen sekä myös surullinen. Ennen kaikkea kertomisen arvoinen.