Lupin kotikatsomo

Vuonna 1905 maailmalle esiteltiin Maurice Leblancin kynästä sikiävä varas, jota ei kehdannut haukkua rivikonnaksi. Herrasmiesvarkaaksi tituleerattu Arsène Lupin otti tavaramerkeikseen äärimmäisen kohteliaisuuden, lukuisat valepuvut ja henkeäsalpaavat silmänkääntötemput. Rajojaan koittavalle mestarivorolle kelpasivat vain hulppeimmat ryöstökohteet, kuten suojatut holvit ja rikkaimman prosentin illalliskutsut.

Yli satavuotiasta perusideaa kunnioittaen tähän päivään tuotu Netflix-sarja Lupin esittelee modernisoidun kujeilijan, jolle varastaminen on ennemminkin tie testata rajoja sekä saada oikeutta kuin kahmia mammonaa. Varkaan pyrkimyksenä on strategisilla iskuilla valottaa edesmenneen isänsä hämäräksi jäänyttä kohtaloa sekä nöyryyttää siitä vastuussa olevia.

Uudelle vuosituhannelle tuotu tarina tuulettaa samassa päähenkilönsä historiaa. Lupin on nyt maahanmuuttajataustainen vähemmistön edustaja, joka ei ole saanut mitään valmiina. Sarja ei kuitenkaan yksittäisten mainintojen ulkopuolella tutki vähemmistöön kohdistuvia ennakkoluuluja. Haastavan taustatarinan korostaminen useammassa takaumassa menettää tehonsa, kun muuten keskitytään täysillä hyvään fiilikseen ja kellontarkkojen suunnitelmien viihteellisyyteen.

Kiinnostavana ratkaisuna sarjan päähenkilö ei ole oikeasti Arsène Lupin, vaan tämän henkilöllisyyden omaksuva kaduntallaaja. Uuden identiteetin turvin voro yrittää yltää ihailemansa legendan arvoiseksi. Teemaltaan vastaava asetelma on nähty Lupin kolmas ‑nimellä (1971–2018) kulkeneessa animesarjassa. Siinä herrasmiesvarkaan pojanpoika pyrkii vimmatusti ponnistamaan isoisänsä tasolle.

Näitä versiota legendan tavoittelusta erottaa, ettei ensimmäisellä ole mitään kytköksiä maailman mahtavimpaan varkaaseen, kun taas jälkimmäisellä on sukuhistorian tuoma etu puolellaan. Täysin tyhjästä ponnistava vale-Lupin on huomattavasti lähestyttävämpi hahmo kuin mahtisuvusta sikiävä lupaus, jolle tie maineeseen on jo osittain pedattu valmiiksi.

Tyhjästä ponnistaminen ei tarkoita, etteikö Lupin-sarja olisi täynnä hulppeita tapahtumia. Yhdessä jaksossa mestarivarkaan on kaapattava poliisipäällikkö tarkkaan vartioidulta poliisiasemalta keskellä aurinkoista päivää. Toisaalla taas Lupinin on taiottava itsensä ulos vankilasta ilman liittolaisia tai ulkoa tuotuja apuvälineitä.

Hulppeisiin tapauksiin nojaavan kerronnan merkittävin heikkous on, että katsojan uskoa venytetään toistuvasti aavistuksen liikaa. Tuskinpa multimiljonäärien yksityisessä huutokaupassa todistukseksi varallisuudesta riittää Wikipedia-sivu. Äärimmäisen tiukat silmänkääntötemput, joissa siirretään lukitut käsiraudat vierustoverin ranteisiin, taas tapahtuvat rajauksen ulkopuolella.

Katsojalta piilotettu sorminäppäryys luo kuvaa, ettei Lupin selviä pahimmista paikoista taidoillaan, vaan käsikirjoituksen armosta. Mutkia oikovista ratkaisuista huolimatta tyylitelty temppuilu osana esikuvansa tasolle yltämistä on inhimillisin tulkinta, mitä herrasmiesvorosta on olemassa. Lupin varastaa taatusti huomiosi ennen kuin ehdit sitä edes tajuta.