Toisinaan elokuvaa katsoessaan sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jollakin epämääräisellä tavalla tietoinen tunnetilasta, joka on sekoitus mielenliikutusta ja hurjaa jännittyneisyyttä. Jos tämä erityinen tunnetila pitäisi konkretisoida, pukea sanoiksi ja muovata väkivaltaisesti käsitteiden muottiin, se merkitsisi aavistusta siitä, että elokuvassa ei ole aivan vielä tapahtunut mutta tulee heti seuraavien hetkien kuluessa tapahtumaan asioita, jotka ovat yksinkertaisesti ylitsepääsemättömän hienoja. Asioita, jotka ovat niin nokkelia, ettei niiden tapahtumista melkein jaksaisi omassa innostuksessaan odottaa. Asioita, jotka ovat niin huikaisevia, ettei katsoja olisi milloinkaan itse saattanut niitä keksiä, oivaltaa, edes arvata. Asioita, joiden tietää vuorenvarmasti räjäyttävän tajunnan, takuulla ja varmasti.

Tämä erityinen tunnetila liittyy yleensä kiinteästi monimutkaisuudellaan ylpeileviin rikoselokuviin tai hämäräperäisyydellään mahtaileviin draamoihin, jotka kuorivat itseään kerros kerrokselta paljastaen lopulta järisyttävän loppuratkaisun. Sebastian Gutierrezin rikoselokuva Judas Kiss pyrkii hyvinkin määrätietoisesti hivuttautumaan kohti tällaista kokonaisuutta ja lopullista harmoniaa. Valitettavasti se kuitenkin saavuttaa oman rajallisuutensa liian pian elokuvan edetessä ja ennen pitkää tulee kiusallisen selväksi, etteivät sen rahkeet aivan riitä riemastuttamaan katsojaa yllättävyydellä ja säkenöivällä älyllisellä ilottelulla. Judas Kiss yrittää liiallisen neuvokkaasti kikkailla, niin että se, minkä kenties pitäisi näyttää näppärältä juonelliselta umpisolmulta, aukeaakin kevyestä langansäikeen nykäisystä - umpisolmu ei olekaan umpisolmu, sukkela elokuva ei olekaan sukkela elokuva.

Kirjoittamaton sääntö lienee, että yleensä elokuvassa kidnappaus, oli se sitten miten viekkaasti ja juonikkaasti suunniteltu tahansa, ei voi milloinkaan onnistua. Näin on laita myös tässä elokuvassa, jonka kannattelevana voimana on juuri kaappaukseen olennaisena osana kuuluvat salakavalat karikot. FBI-agentti Sadie Hawkins (Emma Thompson) ja etsivä David Friedman (Alan Rickman) saavat visaisen tehtävän selvitettäväkseen, kun Coco Chavezin (Carla Gugino) ja Junior Armstrongin (Simon Baker-Denny) johtama pikkurikollisliiga kidnappaa multimiljonääri Ben Dysonin (Greg Wise). Itse Dysonin kaappaaminen jotakuinkin onnistuu, mutta tapahtuma tuottaa lukuisia oheistapahtumia, jotka sotkevat kuvioita peruuttamattoman pahasti.

Keskeiseksi kysymykseksi elokuvassa kipuaa yhtäältä pohdinta siitä, voiko kukaan loppujen lopuksi luottaa keneenkään. Toisaalta taas puntaroimisen arvoisena näkökulmana lienee se, että jos ihminen ei itse voi luottaa keneenkään, hänen ei näin myöskään sovi tehdä kenestäkään itselleen liian läheistä, vaan hänen tulee olla yksin - ainakin elokuvan mukaan. Vaikka Judas Kissin sisäinen pohdiskelevuus onkin kohtalaisen soinnukasta, se menettää paljon tehoaan ulkoisten puitteiden ristiriitaisuudelle ja tökkivyydelle. Judas Kiss on elokuva, joka on kuin yksi jakso jostakin television poliisisarjasta, mistä tahansa, miltä kanavalta tahansa. Se ei ole mieltä masentavan huono, ei myöskään fanfaarien arvoinen mestariteos. Se on melko yhdentekevä.

* *
Arvostelukäytännöt