I Spy kotikatsomo

Elokuvamaailma on muuttunut ajoista, jolloin herrasmiesagentit siemailivat margaritoja ja sulkivat kaunottaret syleihinsä kauniiksi lopuksi. Vaikka kylmän sodan ideologian roihu onkin nyt sammunut, salaisilla agenteilla näyttäisi olevan entistä enemmän puuhasteltavaa. Smokkipukuisen maailmanpelastajan haastajakandeiksi on uudessa töiden täyttämässä maailmassa ilmaantunut niin extreme-lajeja harrastelevia pikkukonnia, hurjapäisiä kilpa-ajajia kuin noloihin tilanteisiin päätyviä agentinrääpäleitä. Agenttitarinan päivitykset uudelle vuosituhannellemme ovat olleet toinen toisensa jälkeen pettymyksiä.

I Spy ei ole poikkeus agenttirainojen alamäessä. Elokuva perustuu 1960-luvulla jenkkilässä pyörineeseen samaa nimeä kantaneeseen tv-sarjaan. Tässä episodissa kaksi sankaria - köyhän miehen wannabe James Bond (Owen Wilson) ja vastentahtoinen suulas ammattilaisnyrkkeilijä (Eddie Murphy) - heitetään Itä-Eurooppaan etsimään amerikkalaisilta pöllittyä stealth-hävittäjää ja pelastamaan maailmaa superilkimyksiltä. Tarina on köyhä ja juonta on vain sitomaan Murphyn läpänheitot yhdeksi tarinaksi. I Spy haiskahtaakin pelkästään pahaiselta rahastukselta (Murphy) ja muutaman kasvon (mm. Wilson) tutummaksi tekemiseltä.

Pahimmalta tuntuu nähdä lahjaton näyttelijä keräämässä viihdemaailman irtotaalareita. Murphyn viimeisimmät kohellukset valkokankaalla ovat olleet sen verran masentavaa katsottavaa, että pahaa on tehnyt ja paljon. Varhaisvuosien ihan kohtuullistenkin toimivien elokuvien jälkeen, näyttelijä on nyt pamauttanut varsinaisia rimanalituksia toisensa jälkeen. Aluksi rääväsuisen koomikon maneerit, jopa hänen ärsyttävä nauruntapaisensa, toimivat ja jaksoivat viihdyttää. Nyt, noin kahdenkymmenen Murphy-heittää-läppää ja elokuvaeläin pieraisee -elokuvan jälkeen käsitykset näyttelijän taidoista ja lahjoista ovat karisseet.