Faust kotikatsomo

Faustista kertova taru on saanut nimensä 1500-luvun alussa eläneestä Johann Faustista. Alkemistin kerrotaan tehneen kaupat paholaisen kanssa saadakseen tietoa ylimaallisesta. Kuvaus kyltymättömän tiedonjanon tragediasta tuli maailmalla tunnetuksi Johann Wolfgang von Goethen kaksiosaisen teoksen myötä.

Myyttiä on käsitelty useasti. Sen pohjalta on syntynyt muun muassa F.W. Murnaun saksalaisen ekspressionismin merkkiteos Faust (1926). Mestariksi luonnehditun venäläisohjaaja Aleksandr Sokurovin tulkinta Faustista on maanläheisempi, joskaan yliluonnolliselta ei tälläkään kertaa vältytä.

Elokuva pohjautuu löyhästi Goethen teokseen. Siinä köyhyydestä ja nälästä kärsivä tieteilijänero Faust (Johannes Zeiler) tutkii kuumeisesti sielun sijaintia ihmisessä. Kuolleiden parissa tutkimuksiaan tehnyt tiedemies hoksaa lopulta, että hehkeä nuori nainen saattaisi olla parempi tutkimuskohde kuin kuolleet.

Naisen saadakseen hän tekee kaupat omasta sielustaan panttilainaaja Mauritiuksen (Anton Adasinsky) kanssa, joka muistuttaa etäisesti Goethen kertomuksen paholaista, Mefistoa. Arvata saattaa, että pirun kanssa kauppoja tehdessään Faust ei saa tyydytystä tiedonjanolleen.

Faustia voisi luonnehtia eräänlaiseksi vaelluselokuvaksi, jossa tapahtumia kuljettaa eteenpäin Faustin ja Mauritiuksen käymät pitkät monologit ja keskustelut. Pohdiskelut tekevät siitä toisinaan pitkäpiimäistä katsottavaa.

Komeaa kuitenkin on klaustrofobinen ja rappeutunut kuvaus maailmasta. Erikoisobjektiiveilla ja peileillä toteutetuissa vääristyneissä kuvakulmissa keskieurooppalainen kylä saa jopa surrealistisia sävyjä. Faust joutuu halkomaan läpi mudan, sisälmyksien ja eritteiden etsiessään vastausta sielun kysymykseen.

Katsojalle näytetään paljon, mutta epäselväksi jää mistä tarina lopulta kertoo. Lopputeksteissä sen kerrotaan olevan päätösosa ohjaajan valta-tetralogialle. Aiemmissa elokuvissa pääosissa ovat olleet sellaiset megalomaanit, kuten Hitler (Moloch, 1999), Hirahito (The Sun, 2005) ja Lenin (Taurus, 2001). Selkeää linkkiä elokuvien välille ei löydy.

Faust eroaa näistä elokuvista tyylillisesti mutta myös sisällöllisesti. Se nojautuu fantasiaan ja on tuotannoltaan suurieleisempi. Hahmonakaan Faust ei ole vahva hallitsija vaan pikemminkin epäonnistuja. Hän ei kanna hirmutekojen taakkaa harteillaan. Kyltymättömällä tiedonjanollaankaan hän ei saavuta varsinaisesti valtaa.

Kaikkia neljää elokuvaa kuitenkin yhdistää ilmeisesti se, että niissä päähenkilöiden kaikkivoipaisuus on hiipumassa. Akateemisesti lahjakas Faust ei saavuta matkallaan etsimäänsä tietoa vaan eksyy jonnekin, mikä ei ole taivas, helvetti eikä varsinaisesti kiirastulikaan. Jää levottomuuden tunne. Tässäkö tämä kaikki oli?

Elokuvassa ei hiiskahdeta sanallakaan hengellisistä arvoista. Ehkäpä tässä piilee Sokurovin Faustin tragedia: tieteilijänero etsii vastausta kysymyksiinsä alun alkaenkin väärästä paikasta ja väärillä tavoilla. Kuin varkain päähenkilömme tiedonjanosta tulee lopulta vain väline saada rahaa, ruokaa ja lopulta seksiä. Voiko sielun kysymys kuitenkaan ratketa puhtaasti maallisista lähtökohdista?