Disaster! kotikatsomo

Savianimaatiokomedia Disasterin mainoslause on jo niin kattava, että vuolaampi tunkion penkominen aiheuttaa vain pahoinvointia ja/tai punatautia. Yhden kappaleen mittaista kritiikkiä ei kuitenkaan ole syytä julkaista, joten ei kun pyykkipoika nenään ja rivakka sukellus kiinteään suolikaasuun.

Edellä mainittu kielikukkanen ja hassunhauska mainoslause ei ole kaksinen. Sekin olisi parempi kuin ei mitään, jos se pitäisi paikkansa. Valitettavasti pierut kuuluvat avaruudessa – ainakin tässä elokuvassa. Peräpäät paukkuvat ja kaasupilvet leviävät alvariinsa, ja pahiten irrotteleva monsieur Bidet (sic) päätyy jopa lentämään, kun joku hänen kollegoistaan erehtyy tuomaan liekin fransmannin anaaliin. Jälkipoltin, näet.

Pieruista saadaan väännettyä hubaa puolitoista tuntia, samalla kun parodioidaan Armageddonia (1998) ja muita katastrofielokuvia. Maapalloa uhkaa meteori, ja sitä räjäyttämään lähetetään sekalainen joukkio eritehuumorin asiantuntijoita. Samalla elokuvan katu-uskottavuutta yritetään kohentaa antamalla törkytehdasbändi Mötley Crüen jäsenten esittää itseään. Glam-rokkarit heittävät repliikin tai pari, mutta pr-väki on luonnollisesti sijoittanut herrojen nimet ensimmäisiksi elokuvan tekijätietoihin.

Harvoin on savianimaatio ollut näin täyttä kuraa, mutta Kummeli-sketsiä lainaten paskalla on tekijänsä. Jos piereskely ei sattuisi huvittamaan, niin takataskusta löytyy toki lisää elämän valttikortteja. Pissa. Tissit. Kakka. Sössöttävät homot. Kuolaavat vammaiset pyörätuoleissaan. Mustat. Latinot. Tissit (lisää tissejä). Eläimiinsekaantuminen. Verta, suolia, väkivaltaa. Joko naurattaa niin, että vesi valuu silmistä ja kyljet repeävät?

Disasterin synnyttämä vastenmielisyys ei johdu siitä, että ruumiillinen slapstick-huumori sekä parodinen, pyhiä arvoja rienaava pilkka olisi automaattisesti ala-arvoista roskaa. Päinvastoin. Esimerkiksi South Park -sarjan poliittisesti epäkorrekteimmissakin ylilyönneissä on taustalla vinha perä, ja Hei, me lennetään -kulttiklassikon (1980) sketsit hakkaavat yhä edelleen kaikki muka-intellektuellit älykköhuumorikyhäelmät.

Elokuvan kehnous ei johdu edes siitä, että animaation juoni on miltei tismalleen sama kuin parodioidun Armageddonin, joka oli mahtipontinen ja ennalta arvattava. Harva tietää, että edellä mainitun Hei, me lennetään -elokuvankin taustalla on täysin vakavissaan tehty b-luokan katastrofielokuva Kuoleman kynnyksellä (1957), jonka pääjuonikuvio on tismalleen sama. Kunnon parodian huumori ei riipu alkuperäisteoksen tasosta.

Ohjaaja Ron T. Woodin Celebrity Death Match -tv-sarjasta tuttu kädenjälki rujon karuine hahmoineenkaan ei ole Disasterin lopullinen kompastuskivi. Hutiloiden tehdyt ukkelit eivät hurraahuutoja kirvoita, mutta pahempaakin on nähty. Ongelma on siinä, että elokuva, sen hahmot ja sen huumori on luokattoman banaalia, itseään toistavaa ja väsynyttä. Pissakakassa piehtarointi kymmeniä kertoja toistettuna tuskin jaksaa naurattaa edes ydinkohderyhmää, eli räkänokkaisimpia kymmenvuotiaita lätkäjätkiä.

Paremman vaikutuksen olisi tehnyt, jos elokuvantekijät olisivat uskaltaneet nauraa myös omalle kulttuurilleen. Esimerkiksi juutalaistaustainen rääväsuu Mel Brooks on aina vitsaillut juutalaisuuden kustannuksella, mikä on antanut hänelle moraalisen oikeuden laskea räväkkääkin leikkiä myös muiden taustoilla. Disasterin juutalaistaustainen tuotantoryhmä jättää kuitenkin oman väkensä rauhaan, mikäli Bond-tyttö Christmas Jonesia parodioivan ydinfyysikon Hanukkah Jonesin nimeä ei oteta lukuun.

Muut etniset ryhmät saavat tuta senkin edestä. Latinalaiset ovat lipeviä huijareita, mustat miehet ovat kiimaisia pukkeja, blondit tyhjäpäisiä nymfomaaneja ja niin edelleen. Terävä pilkka vielä toimisi, sillä reippaan rasistis-sovinistis-nihilistinen rienaus on aina paikallaan toivottoman tylsässä ja poliittisesti korrektissa nykymaailmassa. Sen sijaan tylsämielinen väkisin naurattaminen joutaisi takaisin savimassaksi.