Järki ja tunteet

Itsenäisiä naisia ja töykeitä poikamiehiä

Jane Austenin suosio pysyy vahvana yhä yli 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja sovitusten loputon virta vain kasvaa entisestään. Tällä kertaa tehtävään on tarttunut Georgia Oakley ohjaamalla uuden version teoksesta Järki ja tunteet. Tarina keskittyy siskoksiin Elinor (Daisy Edgar-Jones) ja Marianne Dashwood (Esmé Creed-Miles). Rationaalisen isosiskon Elinorin ja tunteet edellä painavan Mariannen erilaiset elämänkatsomukset vievät heidät väärinkäsitysten aitaamia polkuja pitkin kohti unelmien aviomiehiä.

Oaklyn Järki ja tunteet on visuaalisella tasolla hyvin kaunis. Esteettisesti kuvauksessa on tehty virkistävä valintoja, joilla kyseinen adaptaatio eroaa muista – esimerkkeinä Ang Leen Järki ja tunteet (1995) ja Joe Wrightin Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) – tavalla, joka ei tunnu teennäiseltä tai pakotetulta. Elokuva sulautuu rakastettuun Austen-kaanoniin, mutta tuo tähän hieman rosoisemman otteen.

Järki ja tunteet on kuvattu 35 mm:n filmille, mikä tuo kuvaan lämpimän tekstuurin ja sävyn. Filmissä esillä olevat pienet epätäydellisyydet luovat kuvaa eräänlaisesta autenttisuudesta ja historiallisuudesta, ainakin pintapuolisesti. Valotuksessa on otettu hyvin realistinen ote, samaan tyyliin kuin esimerkiksi Stanley Kubrickin elokuvassa Barry Lyndon (1975). Sisällä tapahtuvia kohtauksia valaisee ainoastaan ikkunoista paistava valo sekä mahdollisesti kynttilät, minkä vuoksi näyttelijöiden kasvot jäävät osittain varjon peittämiksi.

Tyyli antaa elokuvaukselle immersiivisen ja hiukan inhorealistisemman lähestymistavan kuvata kyseistä aikaa verrattuna aiempiin kuvauksiin. Tätä tukee myös maanläheinen väripaletti, paljon hyödynnetty käsivarakuvaus sekä kiillottomampi puvustus ja näyttelijöiden vähemmän huoliteltu stailaus.

Järki ja tunteet –elokuvan suurin heikkous on sen leikkaus ja rytmi. Elokuva on yhtä aikaa hidas että kiirehditty, mikä nousee esiin selkeimmin dialogikohtauksissa. Dialogi on tahallisesti kiusallista, joka antaa tälle todentuntua, mutta hahmoille, tekstille ja näyttelemiselle ei myöskään anneta tilaa hengittää. Tällöin katsojalla ei myöskään ole tarpeeksi aikaa reagoida, eikä sanoilla ja teoilla ole tarpeeksi painoarvoa.

Juoni on pakattu täyteen ihmissuhdedraamaa, käänteitä ja kiireisiä dialogikohtauksia, mutta tästä huolimatta Järki ja tunteet tuntuu laahustavan hyvin hidasta vauhtia. Elokuvassa annetaan tilaa pohdinnalle ja syventymiselle historialliseen maailmaan muun muassa ympäristön ja luonnon yksityiskohtaisella ja runsaalla kuvauksella. Kuvat ovat esteettisesti miellyttäviä, mutta valitettavasti katsojan kärsivällisyys on jo ensimmäisen tunnin jälkeen koetuksella. Katsojaa yritetään hetkittäin piristää hupsujen tai tylyjen hahmojen avulla, mutta toistuvat vitsit tuntuvat lähinnä halvoilta ja kiusallisilta.

Näyttelijät suoriutuvat suurimmalta osin rooleissaan mainiosti. Tietyille keskeisille hahmoille ja suhteille ei vaan anneta tarpeeksi aikaa kehittyä. Siskokset saavat tilaa kasvaa yhdessä ja erikseen, mutta miespääosat, sekä ne kierot että ne lopulliset unelmien poikamiehet, eivät pääse avaamaan sisimpäänsä tarpeeksi. Tällöin dramaattiset paljastukset ja rakkaudenosoitukset lässähtävät, kun vihdoin saavutamme lopun juonellisen kliimaksin.

Oakleyn elokuva on hyvin musiikkipainotteinen. Suuri osa kohtauksista on taustoitettu dramaattisella historialliseen elokuvaan sopivalla orkestraalisella ääniraidalla, mutta musiikin herkeämätön presenssi tuntuu usein tarpeettomalta. Verraten esimerkiksi Joe Wrightin rakastettuun teokseen Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa tunnistettava ja tunteellinen tunnusmusiikki kulkee hienovaraisena motiivina läpi elokuvan, Järki ja tunteet ei onnistu tarjoamaan samanlaista musiikillista tunne-elämystä. Jäämme odottamaan selviytyykö tuloillaan oleva Netflixin minisarja paremmin Austen-adaptoinnin haasteesta.