Viimeinen manaus valkokangas

Viimeisen manauksen alkuasetelma on kiinnostava. Daniel Stammin käsivarakameralla kuvatussa muka-dokumentissa helppoheikkisaarnaaja Cotton Marcus (Patrick Fabian) on tullut katumapäälle elinikäisen evankelioimisen ja Herran nimessä tehtyjen manausrituaalien jälkeen. Cotton päättää paljastaa manauksissa käytetyt trikit ja ottaa kuvausryhmän mukaansa lähtiessään manaamaan riivatuksi väitettyä maalaistyttöä Nell Sweetzeria (Ashley Bell), jolla Cotton epäilee olevan lähinnä henkisiä ongelmia.

Koska kauhuelokuvasta kerran on kyse, niin on selvää, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Elokuva nostaa siitä huolimatta alkuvaiheissaan esille kaksi todellista ongelmaa. Ensinnäkin yleisöään huijaavat lipevät leipäpapit, rahaa keräävät liukaskieliset saarnamiehet ja omaa valta-asemaansa helvetillä pelottelun varjolla pönkittävät hengelliset partajehut saavat 2000-luvullakin perustella milloin mitäkin järjenvastaisuutta tai ihmisoikeuksien rikkomista uskonnon käskyillä.

Toiseksi manaukset ovat pahimmillaan hengenvaarallisia kohteelleen, ja onkin uskomatonta, että moisen keskiaikaisen hölynpölyn suosio on vain lisääntymässä nykypäivänä. Äskettäin uutisoitiin, että Yhdysvaltain roomalaiskatolinen kirkko kouluttaa koulutusviikonlopun aikana lisää manaajia, koska kysyntä ylittää tarjonnan moninkertaisesti. Suomessakin muun muassa helluntailaiset suorittavat manausriittejä ”henkivaltojen” pelossa.

Pahiten asiasta kärsivät aina lapset, joiden pää voidaan täyttää pienestä pitäen ahdistuksella, kiusauksella ja synnillä, ja jotka voidaan eristää omiin yhteisöihinsä ja ottaa kouluistakin pois saamaan kotiopetusta. Lahkoissa ja kulteissa tuntuu tapahtuvan keskimääräistä useammin henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja insestin kaltaista erittäin raakaa hyväksikäyttöä. Eipä olekaan ihme, että siitä voi seurata mielenterveydellisiä ongelmia ja käytöshäiriöitä, jotka tulkitaan ”riivaukseksi”. Samaten esimerkiksi epilepsia on helppo tulkita perin diaboliseksi possessioksi, jos koko uskovaisporukka on tarpeeksi takapajuista eikä soita lääkärille vaan papille.

Viimeinen manaus tarttuu alkupuolella juuri näihin teemoihin suorastaan herkullisesti ja erittäin nokkelasti, ja ei voi kuin nauraa nähdessään Pepsodent-hymyisen pastorismiehen kätkevän hihoihinsa eri trikeissä tarvittavia työkaluja, tärisevän autenttisesti manauksen jälkimainingeissa ja nostavan sitten vaivihkaa peukun pystyyn kameralle.

Myös Sweetzerin perhe on juuri riittävän kummallinen ja takapajuinen Syvän Etelän uskovaisperhe, jotta elokuvan tapahtumat voi tulkita monella eri tavalla. Riivattua nuorta naista esittävä Ashley Bell näyttelee rooliaan hyvin ja tasapainottelee eri mielentilojen välillä onnistuneesti.

Vanha sanonta ”loppu hyvin, kaikki hyvin” toimii kuitenkin myös käänteisesti. Elokuvan viimeiset minuutit vaihtavat suuntaa totaalisesti ja vetävät maton teoksen teemojen ja valittujen draamallisten suuntien alta. Loppukohtaus on täysin irrallinen, naurettava sekoilu, joka saa Blair Witch Projectin ja Paranormal Activityn kaltaiset yliarvostetut muka-dokumentaariset amatööritekeleet tuntumaan lähes Kubrickeilta. Vaikka idioottimainen loppu ei täysin tuhoa aiempaa hyvää virettä ja aihepiirin käsittelyä, Viimeisellä manauksella olisi ollut potentiaalia muuksikin kuin keskinkertaisuudeksi.