Varsity Blues - Pelin säännöt valkokangas

Krokettipelin ystävänä olen aina jaksanut ihmetellä sitä, miten elokuvissa ja telkkusarjoissa niinkin kammottavan pitkästyttävästä junnaamisesta kuin amerikkalainen potkupallo saadaan varsin näyttävän näköistä ja vauhdikasta meininkiä. No, ei se sen viksummalta näytä mutta onpahan tiukkapeppuisissa pojusissa ainakin lentoa. Ja asiasta kiinnostuneilla silmänruokaa. Mitä siis minulla ei ole, tulkoon nyt tarkennetuksi ja kaikille asiasta kiinnostuneille viimein julistetuksi. Nopeat leikkaukset, hidastukset ja näyttävät ääniefektit päidenkumahduksista tekisivät kyykänheitostakin, puhumattakaan meikäläisestä pesäpallosta, kreikkalaisten jumalien jylhää kamppailua ja draamaa. Mutta aina elokuvan välineetkään eivät auta. Eivät sitten millään taikatempuilla. Sen meille todistaa Varsity Blues - Pelin säännöt.

Bud Kilmer (Jon Voight) on teksasilaisen raikkaudellaan peräreiän henkäystä muistuttavan tumpputaajaman jenkkipotkispallon valmentaja. Pikkukaupungissa, jonka ainoa uskonto jalkapallo on, hänen parisenkymmentä piirinmestaruutta ovat tehneet hänestä seudun jumalan, jota tinatapitkin kumartavat. Voitto on ainoa, mikä merkitsee, joten johtamismenetelmissä mallia on haettu enemmän SS-joukoilta kuin Alpo Suhoselta. Seurauksena joukkueen söpö ykköstähti ja pelinrakentaja loukkaantuu ja kehiin on otettava uusi söpöliini (voi hyvä tavaton!). Ongelmia on tiedossa, sillä Jonathan Moxonilla (James Van Der Beek) on hiiiiiukan liikaa omia ajatuksia pelistä, joka ei edes ole hänelle sen kummemmin elämää suurempaa. Ihan tässä rupeaa jännittämään, voittaako joukkue nyt lainkaan...

Varsity Blues yrittää oikein hartiasuojusten voimin olla demokratian ja reilun pelin ylistyslaulu. Voitto ei merkitse kaikkea, vaan rehti kamppailu. Takoakseen sen sinunkin päähäsi Varsity Blues on varustettu toinen toistaan yksiulotteisemmilla henkilöhahmoilla, joita edes sinänsä hieno Voightin suoritus ei muuksi muuta. Pahikset ovat pahiksia, typerykset typeryksiä ja todelliset heerokset sitä itseään. Ihan vaan siksi, että he pohjimmiltaan ovat sitä, mitä he ovat. Tässä elokuvassa ketään ei kiinnosta, miten sinusta on tullut sinä, koskapa sellaisen kysyminen ei yksinkertaisesti voi olla mahdollista amerikkalaisen valtavirtateinihelvettiviihteen lakien mukaan. Ja viime hetken sekuntikelloa vastaan käyty taistelu viimeisistä ratkaisevista pisteistä vie saarnan, ’ei se voitto nyt niin tärkeä ole’, suoraan saunan taakse.

Eli Varsity Blues ei tuo mitään uutta jo moneen kertaan kahlattuun teinipuklauslajityyppiin. Pojat ovat poikia ja tytöt anteliaita. Välillä napataan Budweiseria, ajetaan alasti poliisiautossa, hässitään pesukoneen päällä, örvelletään teinibileissä ja muodon vuoksi kysytään, kuka minä olen, minne menen ja miksiköhän helvetissä minä parhaillaan oksennan pesukoneen pesurumpuun. Tietysti, jos se nyt katsotaan uudistukseksi, että kaikkinainen anarkia loistaa poissaolollaan, niin siinä mielessä Varsity Blues on oikein verevä. No, kuinkas muuten. Ei näin perusrehtien, demokraattisten ja suvaitsevaisten nautojen kanssa muuhun pystyisikään kuin kilttiin poliittiseen korrektiuteen. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, kun muistetaan, että MTV on suonut jumalallisen armonsa ja osallistunut tämän teinilannan ulostamiseen.