Varasteleva varpunen valkokangas

Suomen valkokankaille tuodaan joka vuosi teoksia, joiden kuviteltua katsojakuntaa on vaikea arvioida. Noin vuosi sitten Juha Rosenqvist pohti arviossaan Robert Guédiguianin edellisestä elokuvasta, Elämä on juhla (Et la fête continue! 2023), ketä varten elokuva on Suomeen tuotu. Ohjaajan uutukainen, Varasteleva varpunen, ei ainakaan auta ratkaisemaan tätä mysteeriä. Elämä on juhla sai suomalaissa teattereissa lopulta lähes 13 000 katsojaa, toivottavasti yhtä moni ei tällä kertaa tuhlaa aikaansa.

Varastelevassa varpusessa on juonen palasia ja sattumia, mutta selkeintä se on ymmärtää sattumuksina osin perhesiteiden yhdistämien hahmojen välillä. Keskiössä on kodinhoitaja Maria (Ariane Ascaride), joka varastaa asiakkailtaan pieniä summia. Eniten hän kuitenkin ottaa Robertilta (Jean-Pierre Darroussin), jonka shekkejä hän väärentää rahoittaakseen tyttärenpoikansa pianonsoiton. Heidän ja monien muiden elämät risteytyvät, kun yhteensattuma paljastaa Marian petoksen.

Varasteleva varpunen saattaa juonikuvauksen perusteella tuoda mieleen Mike Leigh’n tiiviitä juonia karttavat, työväenluokkaisia perheitä käsittelevät elokuvat. Jotain etäistä samanlaisuutta muodossa saattaa olla, mutta sisällössä ikävä kyllä ei. Guédiguianin elokuvassa ei ole arjen käänteiden spontaania odottamattomuutta tai uskallusta tunkeutua potentiaalisesti monisävyisten hahmojen ristiriitaisuuksiin. Edes Marian moraalisesti harmaa pitkäkyntisyys ei etene analyysissä ristiriidan huomaamista syvemmälle.

Vähävaraisuus toistuu teemana läpi elokuvan, mutta sen ei anneta näkyä tavalla, joka olisi sopivan painokas ja raaka suhteessa tarinan implikaatioihin. Hahmot vaikuttavat elävän kohtuullisen mukavasti ja puute ilmenee enemmän toteamuksena kuin koettuna faktana. Paljon tiivistyy pianoon, jonka Maria maksaa väärennetyillä shekeillä. Sen merkitys ei kuitenkaan tunnetasolla välity.

Noin ensimmäisen puolikkaan ajan kyseessä on hillitty, joskin perin mitäänsanomaton arkidraama. Hahmodynamiikat eivät juuri herätä mielenkiintoa tai paljasta sielujen syvyyksiä, mutta juonenkaaret liikkuvat uskottavasti. Tämän kääntää kuitenkin päälaelleen yksi älyttömimmistä juonenkäänteistä miesmuistiin. Ei ainoastaan epäuskottavasti toteutettu mutta myös kaiken muun alleen pyyhkäisevä salasuhde tuntuu suoraan saippuasarjasta repäistyltä.

Kolmannen näytöksen tapahtuvat ovat muutenkin irrallisia, ja klimaattinen ratkaisu on hämmentävän epätyydyttävä. Ainakin keskeinen konflikti saa jonkin resoluution – moni sivujuoni ja ihmissuhde jää pysyvästi mysteeriksi, joskaan ei kiinnostavaksi sellaiseksi.

Kerronnallisista ratkaisuista ei ole läheskään yhtä paljon kerrottavaa. Tapahtumat on yleisesti rajattu todella keskelle ruutua, ja ne ovat hyvin yksitoikkoisia. Enimmäkseen hahmot keskustelevat, kävelevät, joskus ehkä kirjoittavat jotain ylös, mutta mitään sen seikkailullisempaa ei juuri tarjoilla. Kamera on myös positioitu niin, että hahmot esittävät asiansa kuin suoraan katsojaan päin. Tämä tekee seuraamisesta yksinkertaista, mutta kaiken katsojan osallistavuuden kustannuksella. Kokemusta voisi verrata kuvakirjan selaamiseen: se ei haasta katsojaa edes alkeellisimmalla tasolla.

Varasteleva varpunen ei ensimmäisen puoliskon aikana tuota fyysistä epämukavuutta, ja toisen aikana lievä päänsärky ei ylly migreeniksi. Tietystä katsottavuudesta huolimatta se on ennen kaikkea päämäärätön elokuva, joka tuntuu loppua kohti keksivän lennosta käänteitä saadakseen itsensä jotenkuten maaliviivan yli.

Eurooppalainen arkidraama on helppo kuvitella keski-ikäisen ja vanhemman katsojakunnan iltapäiväviihteeksi. Varasteleva varpunen ei kuitenkaan sisällä sellaista elämänläheisyyttä tai kepeitä nautintoja, joiden varjolla sitä voisi suositella kenellekään muuksi kuin esimerkiksi laiskasta, innottomasta elokuvantekemisestä. Voin vain toivoa, että ensi vuonna tämä henkisesti keski-ikäinen pääsee arvostelemaan jotain muuta Ranskasta tuotua kuin Guédiguianin seuraavan tuotoksen.