Mene, tiedä valkokangas

Veteraaniohjaaja Jacques Rivetten Mene, tiedä on kuin kuohuviinin aiheuttama nousuhumala - paitsi, että se vain jatkuu ja jatkuu. Elokuva on epälooginen, kevytmielisesti hairahteleva ja ailahtelevainen. Juonella ei ole suurtakaan roolia tässä hitaasti etenevässä, teatraalisessa ranskalaiselokuvassa, se leikittelee enemminkin vaivihkaa syntyvillä tunnelmilla ja mielikuvilla. Ennen kaikkea se on pääosaa esittävän Jeanne Balibarin paluu valkokankaalle pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Italialaisessa teatteriseurueessa näyttelevä Cammille B. (Balibar) on näytelmäkiertueella Pariisissa, jossa hän tapaa ex-miehensä. Cammillen nykyinen mies, teatteriohjaaja etsii kadonnutta käsikirjoitusta ja ihastuu nuoreen naiseen. Kun entiset ja nykyiset puolisot kohtaavat, on ilmassa menneen muistelua ja kaipuuta, omien valintojen jälkiviisasta pohdintaa.

Keskustellaan menneisyydestä, näyttelemisestä, rakkaudesta, elämästä. Kommunikointi on hyvin epämääräisesti suunnattua - ennemmin kai monologia, itsekeskeistä itsetutkiskelua, maailmoja syleilevän filosofista. Seisoskellaan välitiloissa; rappukäytävissä ja halleissa, vetelehditään teatterikulisseissa ja tuijotellaan suurin silmin ja vakavin katsein kaukaisuuteen. Todellisuus ja teatteri sotkeutuvat ja sekoittuvat keskenään, siispä myös rinnastuvat ja vertautuvat toisiinsa. Kaikki siis kuin suoraan ranskalaisesta taide-elokuvasta.

Elokuvaa on puuduttavaa katsoa, jos ei edes yrittämällä osaa nähdä sitä säihkettä, jota Balibarin yllä on hehkutettu. Kun en tunne hänen aiempaa tuotantoaan, voin tämän ainoan näytteen varassa todeta ainoastaan, että hän on pääpiirteittäin vain teennäisen pitkästyttävä anorektikko.