Titina-terrieri Pohjoisnavalla valkokangas

Kautta historian osalla ihmisistä on ollut polttava tarve nähdä mitä seuraavan kukkulan, laakson tai järven takana on. Osalle tutkimusmatkailu ja tuntemattoman kartoittaminen on ollut elämän mittainen pakkomielle. Usein heidän elämänsä on myös loppunut tavallista aiemmin. Moni on silti lähtenyt kohti käymättömiä korpimaita tietoisena riskeistä ja yhtä tietoisena siitä, että heidän nimestään ja teoistaan voi tulla legenda.

Kajsa Næssin animaatioelokuva ei ole kertomus sellaisesta legendasta. Se on kertomus pienestä uteliaasta terrieristä, joka oli omistajalleen niin rakas, että omistaja otti sen mukaansa kirjaimellisesti maailman ääriin. Elokuvan nimi on Titina-terrieri Pohjoisnavalla.

Titina eli kaduilla, josta sen pelasti ja adoptoi muuan Umberto Nobile (1885–1978). Nobile oli lahjakas lentokoneinsinööri ja ilmalaivasuunnittelija, joka toimi Italian ilmavoimissa ja kehitti puolijäykkärunkoisen ilmalaivan, joka oli aikanaan iso edistysaskel.

Nobilen maine kantautui Norjaan Roald Amundsenin (1872–1928) korviin. Norja on tutkimusmatkailun ja napamatkailun suurvalta, ja Amundsen sen ylittämättömin suurmies. Amundsen oli jo ehtinyt päästä ensimmäisenä ihmisenä Etelänavalle, ja hän tahtoi löytää myös Pohjoisnavan. Siihen tarvittiin Nobilea ja tämän rakentamaa ilma-alusta Norgea.

Nobile, Amundsen ja tutkimusmatkailijaryhmä lähtivät reissuun, löysivät maantieteellisen Pohjoisnavan ja ylittivät ensimmäisinä napa-alueen Euroopasta Amerikkaan. Sen jälkeen kaksikolle tuli välirikko. Kumpikin halusi kunniaa saavutuksesta, ja kumpikin kiukutteli toiselle julkisesti.

Nobilea kismitti, että Amundsen vei valtaosan kunniasta, joten Nobile aloitti uuden ilmalaivahankkeen. Ilma-alus Italia saavuttikin Pohjoisnavan, mutta rysähti myrskyn takia jäätikölle, jossa selviytyneet miehistön jäsenet odottivat viikkokaupalla. Amundsen hautasi kaunansa Nobilea kohtaan ja osallistui lentokoneella etsintäpartioon. Kone katosi Barentsinmerellä eikä Amundsenin ruumista  koskaan löydetty. Nobile sen sijaan selvisi ja eli pitkän, rikkaan elämän.

Pohjoisnavan valloituksen kiehtovat vaiheet ovat tarinan runko. Sen ydin on pieni sitkeä koira. Titina on neutraali mutta hyväntahtoinen tarkkailija, luontokappale osana luonnon kiertokulkua ja ihmisten elämää. Titina havainnoi niin merten jättimäisten valaiden majesteettista kulkua kuin napajäätikön hyytävää kauneutta. Titina ei kommentoi ääneen, ei käyttäydy inhimillistetysti, ei tee mitään mitä tuiki tavallinen pikkuinen koira ei tekisi. Titinan silmien kautta avautuvat sekä arktinen maailma että ihmisten luonteet.

Næssin ohjaus on synkroniassa musiikin ja kuvamaailman kanssa. Verkkainen tempo, vanhahtavan omaperäinen piirrosjälki sekä pitkät, visuaalisuuteen luottavat jaksot ilman dialogia toimivat hetkittäin liki hypnoottisesti. Onnistuneena kontrastina toimivat ihmisten konfliktit. Esimerkiksi Italiaan sijoittuvissa kohtauksissa diktaattori Benito Mussolini (1883–1945) ilmaantuu äkillisesti häiritsemään ja rikkomaan rytmiä. Mussolini on kuvattu liki lapsenomaisena, suuruudenhullusti meuhkaavana kääpiönä, mikä heijastaa Il Ducen mahtipontisuuden irvokkuutta.

Oma lukunsa ovat oikeat filmipätkät ja valokuvat, jotka on punottu animaation keskelle niin taiten, että vanhat filmikelat asettuvat osaksi ohjaajan tahtomaa ja tarkoittamaa rytmitystä. Filmit oikeasta Titinasta, Nobilesta ja Amundsenista luovat syvempää kontekstia ja ankkuroivat teoksen lujemmin historiaan. Titina-terrieri Pohjoisnavalla asettaa pohjoismaiselle animaatioelokuvalle uusia standardeja. Samalla se nostaa tarpeen perehtyä lisää tutkimusmatkailuihin ja naparetkiin.

Nobilen suhde Titinaan on kuvattu aidosti ja lämpimästi. Tieteeseen ja tekniikkaan luottavan insinööriupseerin loogiseen kuoreen mahtui koiran mentävä aukko, joka sai hänet epäloogisesti ottamaan tutkimusretkelle pikkukoiran, josta ei ollut retkellä mitään hyötyä, vain seuraa ja kumppanuutta. Ääritehokkaan Amundsenin käsitys koirista oli vetokoira, joita hän oli aiemmin hyödyntänyt sekä vetojuhtina että aterioina Etelämantereella. Amundsenille koirat olivat työkaluja, Nobilelle kumppaneita. Naparetkeilyn kulta-ajoista on noin sata vuotta aikaa, mutta ihmiset eivät ole sinä aikana muuttuneet.

Næss ja käsikirjoittaja Per Schreiner ovat onnistuneet kutomaan useita eri kerronnan tasoja yhteen ja mallintamaan lopputuloksen kauniilla tavalla, jonka voi uskoa kestävän aikaa. Erityisesti loppukohtaus on kerronnallinen täysosuma, jonka lohdullisuus saa silmäkulmat kostumaan.