Tanna valkokangas

Venetsian elokuvajuhlilla yleisöäänestyksen voittanut Tanna on lähtökohdiltaan harvinainen teos. Elokuva on kuvattu samannimisellä saarella Vanuatussa ja sen keskiössä on Yakelin kyläyhteisö, joka on irrottautunut täysin nykymaailman uudistukista aina asumista, koulutusta kuin vaatetustakin myöten.

Samasta aihiosta on toki tehty dokumentteja mittavissa määrin, mutta Tanna on puhtaasti näytelmäelokuva. Se on kuvattu täysin saaren omissa maisemissa ja näyttelijöinä toimivat Yakelin asukkaat. Tarina pohjautuu kylän omaan lähihistoriaan.

Perinteiden, muutoksen ja niiden eteen tehtyjen uhrausten kysymyksiä pohtiva elokuva kertoo kahdesta nuoresta kyläläisestä, Wawasta (Maria Wawa) ja Dainista (Mungau Dain). Toisiinsa palavasti rakastuneen pariskunnan yhteinen matka saa kylmän päätöksen, kun Wawaa ollaan antamassa sovintolahjana vaimoksi toiseen kylään. Perinteet ovat aina ohjanneet tekemään näin, mutta pariskunta on silti vahvasti sitä mieltä, että päätös tulisi olla viimekädessä heidän. Yhdessä pysyminen kuitenkin vaarantaisi kahden kylän välit ja oman yhteisön tulevaisuuden.

Tannan ohjaajaparina toimii Martin Butler ja Bentley Dean. Lähinnä dokumenttipuolelta tuttu kaksikko ponnistaa heille tutuista lähtökohdista. Miesten edelliset projektit Contact (2010) ja First Footprints olivat yhtälailla kertomuksia Oseanian alkuperäiskansoista ja heidän historiastaan. Näytelmäelokuvan ohjaajina molemmat ovat kuitenkin ensikertalaisia.

Tannan lähtöidea on kunnioitettava. Elokuva on tehty täydellisessä yhteistyössä Yakelin asukkaiden kanssa, mikä tarjoaa mahdollisuuden kertoa tarina juuri kyläläisten itsensä kautta ja heidän omalla äänellään. Näkökulma ei ole missään vaiheessa ulkopuolisen tarkkailijan, mikä nostaa elokuvan positiivisesti esille lukuisista stereotyyppeihin lannistuvista heimokuvauksista.

Haasteet ovat kuitenkin olleet moninaiset. Ongelmallinen kuvausympäristö, minimaalinen työryhmä ja täysin kokemattomat näyttelijät, joista kukaan ei ole aikaisemmin edes nähnyt yhtään elokuvaa, tekevät ohjaamisesta vaikeaa kokeneemmallekin tekijälle.

Kokonaisuus pysyy olosuhteiden valossa varsin hyvin kasassa, mutta silti kompromissien jättämä jälki näkyy elokuvasta. Kohtauksissa on selvää epätasapainoa, osan toimiessa moitteetta ja osan sortuessa kömpelön kesäteatterin linjalle. Myös kuvien kerronta onnahtelee tämän tästä. Tämä viestittänee enemmän kuvasuunnittelun löysäranteisuudesta kuin niinkään Rolf de Heerin vakioleikkaaja Tania Nehmen ammattitaidosta.

Nämä ongelmat olisi voinut vielä sivuttaa, jos elokuva toimisi tarinallisesti. Kokonaisuudesta kuitenkin huomaa, että Butler ja Dean eivät ole kokeneita fiktion kertojia. Kaksikko ymmärtää selvästi sekä teknisen että visuaalisen puolen päälle, mutta toimiva draama ei heiltä luonnistu. Ihmiskeskeiseksi elokuvaksi Tanna on harvinaisen vetämätön.

Kyläläisten keskuudessa suullisesti kerrottu tarina on saatu muokattua sinänsä toimivaksi käsikirjoitukseksi John Colleen avulla. Puutteellisen ohjauksen varassa nuorten rakastavaisten tragedia ei kuitenkaan nouse kunnolla siivilleen. Elokuvaa riivaa lakoninen tasapaksuisuus, joka yhdistettynä lievästi ylimitoitettuun kokonaiskestoon on lopulta myös sen viimeinen niitti.

Mahdollisuuksia parempaan olisi epäilemättä ollut. Varsinkin elokuvan roolisuorituksissa on paljon lupausta. Tulkinta on ensikertalaisilta hyvinkin luontevaa ja erityisesti pääpari puhuu elävästi kasvoillaan. Ohjaajien vankempi kokemus, varmempi ote ja latautuneempi draamantaju olisivat varmasti auttaneet potentiaalin täydellisessä hyödyntämisessä.

Tannaa on helppo rakastaa lähtökohtien tasolla. Se on erilainen ja hyvällä sydämellä tehty elokuva. Kuvat saaren keskellä sijaitsevasta ajattomuutta edustavasta tulivuoresta ja taustalla soiva voimallinen musiikki saavat elokuvan jopa hetkittäin elämään. Ikävä kyllä kauniiden kuvien varaan kokonaisuus ei voi kuitenkaan rakentua. Rakkaus lopputulosta kohtaan hyytyy yhtä nopeasti kuin se syttyykin.