Suzhou valkokangas

Värisevä kamera avaa näkymät Shanghaita halkovalta Suzhou-joelta. Kaoottinen kaupunki rajautuu jokeen, joka käsitteellisesti mielletään aina kaupungin sydämeksi. Kertojaääni toteaa joen olevan saastainen, ja pohdinnallinen alkuasetelma on valmis. Saastaisena virtaava joki on elokuvan ja kaupungin sydän, mutta missä on saasta.

Ye Loun persoonallinen elokuva jakaa katsojalle monitulkintaiset kortit ymmärtää kerrottavaa tarinaa. Idän kerrontaperinteet eivät ole länsimaisille kovin tuttuja, ja niinpä tunnelmat rönsyillen avautuvasta tarinasta ovat odottavat. Valitettavasti kerronnan mystiikka ei avaudu, tai sitä ei yksinkertaisesti ole. Puuduttavan nopeasti huomaa seuraavansa universaaleissa kerrontaperinteissä läpikotaisin kaluttua rakkaudessa riutuvaa tarinaa, joka sumeilematta johdattaa itsensä läpi miljöön ja kulttuurin sokkeloiden piittaamatta pätkääkään niiden kätkemistä mahdollisuuksista. Pelkästä rakkaudesta ja rakkauden kujanjuoksusta ei paljon mielenkiinnon väreitä naarailla.

Suzhoun kiinnostavin anti on sen omintakeinen kerrontatyyli. Tarinaa kertoo videokuvaaja ja tapahtumia nähdään hänen silmin. Hän on Kertoja ilman kasvoja ja samalla myös tarinan eräs keskushenkilö. Tarinassa vain ei ole taikaa. Salaperäisen, merenneitona eräässä clubissa keimailevan, Meimein perässä poukkoilevat niin moottoripyörälähetti Mardar, kuin osaltaan Kertoja. Rakkauden suuruuksia ja salaperäisen naisen olemusta tapailevassa tarinassa ei tunnu olevan tarkoitusta. Tyhjänpuhuvuus on elokuvassa alati läsnä, mitä itkevä viulu entisestään korostaa.

Kerrontatavaltaan persoonallinen elokuva ei ole persoonallinen sisällöltään. Elokuva ei ammenna sydämestään eli joesta. Shanghai on vain Shanghai, eikä sydämeltään se saastainen suurkaupunki, joka verhoaisi sisäänsä sitä salaperäisyyttä, jota tarinan pieni merenneito edustaa. Kun elokuvalle annetaan filosofisesti kaupunkia halkovan joen nimi ja saastainen sydän, odottaisi näkevänsä muutakin kuin haalistuneen rakkauslorun.