Sisarelleni valkokangas

Jos on nähnyt Catherine Breillatin edellisen elokuvan Romance (1999), on hänen uusimpansa Sisarelleni (À ma sœur!, 2000) helpompi niellä. Suorasukaisten seksuaalisten perversioiden sijaan se keskittyy kuvaamaan hienovaraisempaa sadismia: henkistä julmuutta ja ihmisten välisiä valtataisteluita. Edeltäjänsä tavoin se kylläkin näyttää peniksen erektiotilassa ja aktin alusta loppuun.

Sisarelleni on jossain määrin omaelämäkerrallinen. Catherine Breillatin kuvankaunis isosisko Marie-Hélène nähtiin 1970-luvulla elokuvissa ja muotilehtien sivuilla, mutta hän katosi pian julkisuudesta - kukaan ei tiedä minne.

Elokuvan sisarukset, 15-vuotias Elena (Roxane Mesquida) ja 12-vuotias Anaïs (Anaïs Reboux) tietävät mitä haluavat: eroon neitsyydestään. Tytöt ovat kuin suola ja sokeri. Elenan sumuiset silmät, kauniit kasvot ja langanlaiha varsi viettelevät miehiä, lihava pikkusisko Anaïs on joutunut sivustakatsojan rooliin. Hän on naiseuteen heräävä haavoitettu sydän, jolle buliminen ruumis on piilopaikka. Liha on hänen turvansa ja vankilansa. Hän janoaa kosketusta, mutta saa todistaa vain vierestä kun isosisko kerää kokemuksia.

Varakas perhe on tullut lomailemaan hiljaiseen merenrantakaupunkiin. Vähitellen perheenjäsenten keskinäiset suhteet alkavat paljastua vinoutuneiksi. Isä elää firmalleen, eikä kestä joutenoloa, äiti on täydellinen pr-vaimo, hymyilee ja kaataa miehelleen lisää kahvia. Äidin rooli on jäänyt treenaamatta. Isosisko löytää poikaystävän ja tapailee tätä salaa, pikkusiskoa täytyy kuitenkin raahata mukana. Koko perhe nälvii vuoron perään Anaïsia, joka suojautuu hiljaisen ironian voimin. Sisarusten välillä tuntuu kuitenkin olevan katkeamaton vihan, rakkauden ja ennen kaikkea ymmärryksen side.

Elokuvan väritys muistuttaa kauttaaltaan haalistunutta valokuvaa. Autio merenranta saa tilaa näyttämönä aivan kuten Romancessakin. Kohtaukset ovat verkkaisia ja venyvät pitkiksi. Merkillisen levollinen tunnelma kehystää sitä julmuutta ja epätoivoa, jota ihmisten sisäinen maailma huokuu. Ihmissuhteet tuntuvat olevan vain välikappaleita itsekkäissä pyrkimyksissä. Veriside mitätöi ihmisten keskinäisen kunnioituksen; perheen sisällä on otettu oikeus kohdella toista törkeästi. Anaïsia esittävä Anaïs Reboux tekee hahmostaan uskomattoman aidon, hänen ilmeensä ja ruumiinkielensä ovat hauraudessaan aivan riipaisevia. Roxane Mesquida ei omassa ristiriitaisessa aistillisuudessaan jää paljoa jälkeen. Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan naisen ja miehen puhumassa toisilleen intiimeistä ajatuksistaan. Tilanteet muuttuvat jopa koomisiksi, kun nainen ja mies kokevat asiat täysin eri lailla eivätkä edes tiedosta kulkevansa ristiin. Katsojan kiusalliseksi tehtäväksi jää seurata, kuinka eri asioista ihmiset puhuvat puhuessaan toisilleen.

Lopun tapahtumat pysäyttävät hengityksen ja saavat epäilemään omia silmiään. Elokuva osaa totisesti yllättää eikä epäselväksi jää kumman siskon tarinan elokuva kertoo.