Lelukommandot sotajalalla

Äskettäin ensi-iltansa saaneessa Eläintohtorissa (1998) Eddie Murphy osaa puhua eläinten kanssa. Joe Danten uutuudessa Pienet soturit mennään vielä monta piirua pidemmälle: lelut puhuvat, ymmärtävät, osaavat ajatella sekä lyövät vielä turpiin ja ampuvat kovilla. Pienissä sotureissa hurmehenkiset action-figuurit rellestävät kuin perinteisessä sotarainassa konsanaan. Elokuvan idea on hulvaton ja pähkähullu, mutta mehukkaan ironian viljelyssä ei päästä kunnolla alkua pidemmälle. Yllätyksetön ja vailla potkua temppuileva tarina toistaa sitä paitsi turhan selvästi ohjaajan Gremlins-irrottelun (1984) kuvioita.

Suuri, aseita tehtaileva Globotech-konserni päättää mullistaa lelumarkkinat uusilla action-figuureillaan. Leikin kaava tehdään yksinkertaiseksi: Commando Elite -soturifiguurit taistelevat tuhotakseen vihollisensa Gorgonit, jotka ovat sympaattisia hirviöitä. Valmistumisvaiheessa tapahtuu kuitenkin pieni moka, kun liikaa yrittävä lelusuunnittelija asennuttaa figuureihin huipputeknologisiin aseisiin tarkoitettuja mikrosiruja. Erään lelukaupanomistajan murrosikäinen poika, Alan (Gregory Smith), kiinnostuu sotaukoista ja monstereista ja laittaa ne kaupan hyllylle. Helvetti pääsee kuitenkin irti, kun pienet soturit alkavat toteuttaa sotaista minäänsä.

Terävä ironia puuttuu

Pienet soturit on kyllästetty erilaisilla viitteillä moniin "oikeisiin" elokuviin. On lainattu kohtauksia ja musiikkia mm. Pattonista (1970) ja Ilmestyskirjasta (1979). Kliseisiä jermujuttuja vääntävien leikkisoturien ääninä kuullaan Tommy Lee Jonesia ja Bruce Dernia sekä monia Likainen tusina -sotaklassikon (1967) veteraaneja, Ernest Borgninea, Jim Brownia, George Kennedyä ja Clint Walkeria. Gorgoneille äänensä ovat lainanneet Frank Langellan lisäksi monet Spinal Tapin (1984) tekijöistä ja näyttelijöistä. Yritystä elokuvakulttuurikeitokseen on ollut, ja ainakin varttuneempi katsoja bongaa nämä mausteet helposti, kun taas nuoremmilta ne taitanevat mennä tyystin ohi.

Ennen elokuvan näkemistä odotin jotain kunnon parodiaa, jossa suunnattaisiin terävimmät ironiset piikit lasten väkivaltakuvitelmia ruokkivan ja rahastavan leluteollisuuden lihaan. Mutta katin kontit! Pienet soturit on kyllä teknisesti upea suoritus, löytyyhän tekijätiimistä sellaiset nimet, kuten Stan Winston ja Industrial Light & Magic. Puisevin puute on jälleen kerran hengetön käsikirjoitus - tuntuu, että valittelen asiasta vähän väliä, mutta tosiasiat ovat tosiasioita. Pelkkä tekninen ja visuaalinen kuorrutus ei riitä. Pelkkä hyvä perusidea ei sekään yksinään riitä, koska aina on katsottava kokonaisuutta silmiin. Pienet soturit ei oikeastaan ole lasten elokuva. Se yrittää kuljettaa pinnan alla liian raskaita teemoja ollakseen puhtaasti sellainen. Elokuva on täynnä eriasteista väkivaltaa ja toimintaa. Ironista otetta yritetään tavoitella koko ajan, mutta sinänsä nasevia ideoita olisi pitänyt kehitellä paljon ennakkoluulottomammin aina hurjankin sosiaalisen satiirin asteelle.

Jämäkkyyttä Pieniin sotureihin olisi tuonut myös läpeensä kuluneen tarinakehikon hylkääminen. Onko se teiniromanssi pakko ympätä jokaiseen tällaiseen elokuvaan - tai iänikuiset hullunkuriset perheet? Kuuluvatko nämä elementit johonkin Hollywoodin komedianteon epistolaan? Näyttävät kuuluvan. Toisaalta tällaisen sekä aikuisille että lapsille suunnatun elokuvan ongelmat voi ymmärtää, mutta niitä on vaikea hyväksyä, koska kyseinen konsepti tekee elokuvista tylsistyttävää viihdettä. Ne yrittävät olla paljon, mutta eivät lopulta ole yhtään mitään.

Arvostelukäytännöt