Ja paholainen loi naisen valkokangas

Espanjalaisen Agustín Díaz Yanesin (s. 1950) kovaksikeitetty esikoisohjaus Kukaan ei puhu meistä kun olemme kuolleet (1995) kuvasi tragikoomisen alamaailman kautta yksilön ahdistusta vapauden ja vastuun - rikoksen ja rangaistuksen - raadollisessa ristivedossa. Toisessa elokuvassaan Ja paholainen loi naisen Díaz Yanes ei tyydy yksilön moraalimaailmaan vaan esittää lämminhenkisen satiirin koko hyvän ja pahan kristillisestä ontologiasta. Lopputulos on kelvollinen komedia, jossa realismi ja fantasia tavoittelevat paikoin oivaltavasti toisiaan.

Díaz Yanes perustaa skenaarionsa jonkunlaiselle uusliberalistiselle pyhäkoulumytologialle. Taivas, helvetti ja maa muodostavat tuonpuoleisen talousjärjestelmän, jossa valuuttaa ovat tietysti meidän kuolevaisten sielut. Helvetin nuori toimitusjohtaja Jack Davenport, elokuvasta Amores perros (2000) tuttu Gael Garcia Bernal, on saanut tulisen pätsinsä hyvään tuloskuntoon, kun taas taivas on konkurssin partaalla. Manalan monopoliaseman välttämiseksi taivaan on saatava uransa ehtoopuolta kärsivä, pikkusieluinen nyrkkeilijä Manny (Demián Bichir). Seuraa henkien taistelu, johon enkelien esimies Marina D’Angelo lähettää herkän Lolan, ja hornan hallitus karskin Carmenin. D’Angelona nähdään viehättävä Fanny Ardant, jonka uraan mahtuvat muun muassa Truffaut’n Pitkä viikonloppu (1983), Antonionin Pilvien takana (1995) ja kaksi hienoa Scola-elokuvaa..

Elokuvan maallisen kilpailukyvyn kannalta lienee ratkaisevaa, että ylimaallisiksi agenteiksi on saatu superkaksikko Victoria Abril ja Penélope Cruz. Kukaan ei puhu meistä -elokuvassa loistanut Abril on odotetusti mainio humaanina Lolana, mutta Hollywoodiinkin jo istutettu kuvankaunis Cruz ei rooliinsa oikein istu. Vastakkainasettelun korostamiseksi äijämäisesti elehtivälle Carmenille on kirjoitettu muutama nolonoloinen kohtaus, joista on aivan pakko mainita soolona "tanssittu" Carl Douglasin Kung Fu Fighting. Komiikkaa tietysti, mutta kun ei naurata. Ylipäänsäkin Ja paholainen loi naisen tarjoaa aihetta enemmän kognitiiviseen hymähtelyyn kuin estottomaan nauruun.

Juonen kannalta toissijaisia, mutta nokkeluudessaan huvittavia yksityiskohtia filmissä on paljon. Vienona kulttuurisena metaforana voi kai nähdä Díaz Yanesin valinnan kuvata taivas ranskankielisenä mustavalkoisena Pariisina, maa espanjankielisenä värillisenä Madridina ja helvetti jonain punertavana kehärakenteena, jossa puhutaan englantia. Oma lukunsa on sitten helvetin sisäinen valtataistelu, etenkin kärjistyessään infernon ilman laatua ja tuuletinhankintoja koskevaan uskottavuuden pohdiskeluun. Toimivat musiikilliset ratkaisut aloittaa kuvaavasti Bob Dylanin Political world.

Harkittu käsikirjoitus ja nimekäs näyttelijäkaarti takaavat kerronnan sujuvuuden, mutta kokonaisuutena pitkähkö Ja paholainen loi naisen jää vähän etäiseksi. Yksi syy voi olla enimmäkseen kirjallisissa töissä pätevöityneen Díaz Yanesin kokemattomuus ohjaajana, ja toinen on riskaabeli teema. Näin alleviivaavasti olemassaolomme rajat ylittävillä tarinoilla kun on taipumus latistua valkokankaalla. Kunnioitettavasti Díaz Yanes kuitenkin välttää vanhan valkoparran ja vihtahousun kuvaamisen kliseet, eikä tietenkään sorru Kevin Smithin enkelielokuvassaan Dogma (1999) valitsemalle teinifarssin tielle.

Vaikka Ja paholainen loi naisen ei siis viime vuosien parhaiden espanjalaisten elokuvien tasolle nousekaan, se on pääosin viihdyttävää katsottavaa. Teoksen nimen suomennos herättää taas kerran kysymyksiä. Jos alkuperäisnimi ei täysin aukene, niin pitääkö se muuttaa kokonaan, tällä kertaa viittaamaan Brigitte Bardot -klassikkoon. Agustín Díaz Yanes teki elokuvan …ja kääntäjä loi nimen.