Se mikä ei tapa valkokangas

Stieg Larssonin kirjoittaman Millennium-trilogian monitasoiset henkilöt Lisbeth Salanderin johdolla, kompleksiset Ruotsin ja kansainvälisen alamaailman toimintaa kuvaavat juonet sekä jännitystä ylläpitävä kerronta nostivat trilogian 2000-luvun parhaimpien rikosromaanien joukkoon. Postuumisti julkaistuille teoksille haluttiin jatkoa ja työhön tarttui David Lagercrantz, jonka kirjoista ensimmäinen Se mikä ei tapa toi takaisin Lisbethin ja Mikaelin Blomkvistin, mutta ei onnistunut vangitsemaan Larssonin kirjojen henkeä kuin ulkoisilta puitteiltaan.

Trilogian kirjoista tehtiin vuosina 2009–2010 Niels Arden Oplevin ja Daniel Alfredsonin ohjaamat ruotsinkieliset elokuva- ja minisarja-adaptaatiot sekä vuonna 2011 sarjamurhaajatarinoihin erikoistuneen David Fincherin ohjaama hyytävä amerikkalainen uusintaversio The Girl with the Dragon Tattoo. Sille päätettiin tehdä jatkoa Lagercrantzin teoksen pohjalta ohjaajana Fede Alvarez ja uusina pääosan esittäjinä Claire Foy Lisbethinä ja Sverrir Gudnason Mikaelina.

Foy esittää sisäänpäinkääntynyttä Lisbethiä tunteikkaasti kasvonilmeillään ja aksentiltaan vähäeleisen uskottavasti, jolle Mikaelia innottomasti näyttelevä Gudnason muodostaa epäuskottavan vastinparin. Sivuosissa on useita nousevia amerikkalaisia ja eurooppalaisia näyttelijöitä muun muassa Vicky Krieps. Juonen kannalta keskeiseen rooliin nousee jo vuoden omaperäisimmässä indie-elokuvassa Sorry to Bother You (2018) vakuuttanut Lakeith Stanfield tällä kertaa toimistotyön ulkopuolelle jalkautuvana NSA:n agentti Edwin Needhaminia.

Elokuvan juonta on muokattu kirjaan verrattuna huomattavasti korostaen Lisbethiä päähenkilönä ja hänen suhdetta siskoonsa Camillaan (Sylvia Hoeks). Käsikirjoitus ei siis tarjoa Mikaelille paljoa tehtävää ja muidenkin sivuhahmojen toimia on karsittu, mikä johtaa henkilömotivaatioiden puutteeseen.

Toimintaan keskittyvä vakoojajuoni ei kestä lähempää tarkastelua tiedusteluorganisaatioiden kuvauksen ollessa epäuskottavaa, mitä taas Larssonin kirjoissa pohjustettiin aina kattavasti. Lisbethistä rakennetaan omankädenoikeutta jakava sankarihahmo, jolle on vastavoimaksi pitänyt saada maailmaa ydinaseiden hallinnalla uhkaava rikollisjärjestö.

Alvarezilla ja tämän kuvaaja Pedro Luquella on kuvauksellista silmää erityisesti klaustrofobisissa sisätiloissa, kuten Lisbethin asunnossa ja lapsuuden kodissa tapahtuville kohtauksille sekä groteskeille yksityiskohdille, jotka muistuttavat kaksikon edellisistä kauhuelokuvista Evil Dead (2013) ja Don`t Breathe (2016). Muuten lumista Tukholmaa ulkokuvissaan hyödyntävä elokuva luottaa nordic noirista tuttuun kuvastoon.

Kokonaisuutena Se mikä ei tapa toimii viihdyttävänä yhden illan toimintaviihteenä, mutta jää genrekonventioiden sekä heikon alkuteoksensa ja sen adaptaation vangiksi. Larssonin luomia hahmoja rakastaville tuntuu hyvältä nähdä heidän palaavan, mutta jää vain toivomaan, että kokonaisuus olisi toteutettu paremmin. Foyn omistautunut roolisuoritus ansaitsee elokuvalle sen kolmannen tähden.