Ruusujenkatu valkokangas

Toisen maailmansodan tapahtumia filmatisoidaan useimmiten juutalaisten näkökulmasta. Tosipohjaisia, sydämeen käyviä yksittäisiä kohtaloita ja ihmeen kaupalla pelastumisia on esitetty lukuisia ja niitä varmasti riittää. Koskettavimman olen nähnyt Roberto Benignin Kauniissa elämässä (Vita é bella, 1997). Viimeisimmässä, Roman Polanskin Pianistissa (The Pianist, 2002), oli paatosta enemmän kuin näkökulmaa. Adrien Brody teki pianististaan koskettavan, mutta hyvän ja pahan välillä oli tarkkaan vedetty viiva samaan tyyliin kuin Spielbergin Schindlerin listassa (Schindler’s List, 1993). Ruusujenkatu tekee saman jaottelun, eikä luo täydentävää katsausta holokaustiin. Se tarkastelee naisia, mutta näkökulmasta ei näin yleisinhimillisessä aiheessa ole uudistajaksi. Ohjaaja Margarethe von Trotta on saanut aineksensa dokumenttien tekijältä, joka 1980-luvulla tallensi Ruusujenkadulla vaikuttaneiden naisten kokemuksia.

Ainesta trauman purkamiseen löytyisi muualtakin kuin lähihistoriasta, jolloin näkökulmakin laajenisi. Juutalaisia on vainottu jo 1200-luvulta lähtien, jolloin katolinen kirkko alkoi rajoittaa heidän oikeuksiaan ja levittää juutalaisvastaista propagandaa. Euroopassa juutalaisia karkotettiin maasta ja ensimmäinen getto perustettiin paavin toimesta Roomaan vuonna 1555. Seuraavalla vuosisadalla vainot yltyivät kansanmurhaksi. Kokonaan toinen seikka on puolestaan se, miksi muita yhtä laajamittaisia hirmutekoja ei nosteta näin järjestelmällisesti esille. Vähemmän julkisuudessa puidut sodat ja vainotut kansat vain odottavat tarkastelijaansa. Ruusujenkadun julkaisemisen ajankohta tuntuu lisäksi oudolta, jopa poliittiselta, vaikkakin ehkä tahattomasti. Israelin hallitus vainoaa palestiinalaisia, eikä tämän hetken kauhuja voi haudata menneisyyden painolastin alle.

Elokuva kertoo vuoden 1943 episodista Ruusujenkadulla, jonne saksalaisvaimojen juutalaispuolisot sekä näiden jälkikasvu oli vangittu. Arjalaisnaisten onnistui pelastaa juutalaismiehensä varmalta keskitysleirituomiolta. Elokuva etenee aluksi nykyaikaan sijoittuvan kehyskertomuksen kautta. Hannah Weinstein (Maria Schrader) lähtee New Yorkista äitinsä Ruthin (Jutta Lampe) synnyinkaupunkiin Berliiniin selvittämään tämän menneisyyden arpia. Äiti on polttanut sillat takanaan ja vaikenee sodan kauhuista.

Hannah jäljittää Berliinissä asuvan Lena Fischerin (Katja Riemann), joka sodan aikana toimi muutaman vuoden Ruthin keinoemona. Lena alkaa tarinoida sodan viimeisistä vuosista, jotka elokuva näyttää takaumana. Tarinassa on osansa Lenan rintamalla haavoittuneella upseeriveljellä Arthurilla (Jürgen Vogel), Lenan juutalaisella aviomiehellä Fabianilla (Martin Feifel) ja äitiään etsivällä Ruth-tytöllä (Svea Lohde). Arthur antaa äänen arjalaisupseerille, joka ei haluaisi enää sulkea silmiään armeijan tuhovimmalta. Saksalaisvaimot palaavat joka aamu talon eteen hiljaiseen mielenosoitukseen vaatimaan omaistensa vapauttamista. Arjalaismiehet, nuo kurjat pelkurit, kuulemma hylkäsivät juutalaisvaimonsa ja pakenivat. Kuitenkin ratkaisu tulee vasta, kun Lena viettelee veljen seurapiirijuhlien arvovaltaisen vieraan, propagandaministeri Goebbelsin. Tämä antaa aviomiesten vapautuskäskyn.

Elokuvan arvomaailma on hankala. Naiset ovat inhimillisiä sankareita rotuun katsomatta. Miehet, nimenomaan arjalaiset, yhtä lukuun ottamatta, kasvottomia sotakoneiston orjia. Juutalaiset sukupuoleen katsomatta ovat lahjakkaita ja jaloja, saksalaiset pääosin pahoja moukkia. Elokuva venyy ylipitkäksi kehyskertomuksen vuoksi. Se on kokonaisuuden heikoin osio: kerronta ontuu, koska yritykset täydentää ihmiskuvaa kaatuvat resurssien puutteeseen. Näyttämökin on kuin pahaisessa tv-elokuvassa. Trotta saa yleisövetoisen aihevalintansa lisäksi kiittää pääroolin tekijää, elinvoimaista ja herkkäkasvoista Katja Riemannia elokuvan tarjoamista elämyksistä.