Riot on! valkokangas

Nykykapitalismin erityisominaisuudeksi on moneen otteeseen mainittu varsinaisten tuotteiden painuminen taka-alalle. Esimerkiksi Naomi Klein kirjoittaa No Logossaan tuotemerkkien ja imagojen noususta yritysmaailman keskiöön. Tiivistäen voisi sanoa 2000-lukuisten yritysten myyvän mielikuvaa itsestään, vanhanaikaisten yritysten keskittyessä tuotteiden valmistamiseen ja myymiseen.

Vaikka muutos Kleinin mukaan koskee myös vanhoja ja vakiintuneita aloja ja tuotemerkkejä, käyvät IT-ala ja mobiilibisnes varmasti tällaisen uuden liiketoiminnan malliesimerkeistä. Pahimman IT-huuman aikoihin vuonna 2000 toimintansa aloittanut helsinkiläinen Riot-E ei siis kaikessa tyhjyydessään ole poikkeus, vaan ennemminkin markkinatalouden erään kehitysvaiheen kiteytymä.

Riot-E:n perustaneet rikastumisennälkäiset jolpit onnistuivat houkuttelemaan yritykseensä 20 miljoonaa dollaria riskisijoittajien rahaa ennen ensimmäisenkään tuotteen olemassaoloa. Rahoituskuvion yllättäen onnistuttua miehille tuli itse asiassa kiire hankkia firmalle edes toimitila ja henkilökuntaa. Firmalla oli aloittaessaan lähinnä vain epämääräisiä ideoita kännykkäpeleiksi.

Kovin paljon lisää ei saatu jatkossakaan, ellei sitten lasketa firman omaa olemassaoloa jonkinlaisena markkinatalouden syvärakenteita luotaavana tosi-performanssina. Kim Finnin dokumenttielokuvassa Riot On! todetaan moneen otteeseen Riot-E:n mobiilipelien olleen lähinnä hienoilla nimillä varustettuja versioita kivi, paperi ja sakset -klassikosta.

Firmassa työskennelleiden elämä kuitenkin mullistui. Riot-E:ta muistellaan Finnin dokumentissa ylellisenä, dekadenttina ja ainutlaatuisena työpaikkana.

Monikerroksinen toimisto saunaosastoineen Helsingin ydinkeskustassa, näyttävät yritysjuhlat ja firman rahojen kylväminen eri maanosien strippiklubeille – kaikki tämä kasvatti Riot-E:n mainetta. Uhkarohkea yritys kaatui parissa vuodessa omaan mahdottomuuteensa, dokumentin mukaan kuitenkin äärimmäisen niukasti. Firman maine olisi kuulemma juuri ollut poikimassa kaiken pelastavia sisällöntuotantoprojekteja.

Elokuvan ohjaaja Kim Finn työskenteli itse Riot-E:ssä. Elokuvan tuottaja John Hakalax kuului firman ylimpään johtoon. Dokumentti on sisäpiiriläisten tekoa niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtäältä tekijät tietävät aiheestaan kaiken mahdollisen, eivätkä ujostele sohia Riot-E:n ympärillä liikkuvia kohujakaan. Mitenkään kriittistä otetta Riot On! -dokumentilta on vastaavasti turha odottaa. Ennemminkin elokuva osallistuu vielä jälkikäteenkin mobiili-hypen nostattamiseen. Vaikka kaikki meni lopulta pieleen, muistellaan Riot-E:tä kuin hajonnutta rockyhtyettä ikään. Kaikki oli lopulta älyttömän siistiä ja ainutkertaista, mikään ei erityisesti kaduta.

Suureksi osaksi Riot-E:n touhu kyllä näyttääkin ulkopuoliseen silmään niin absurdilta, ettei toilailujen kriittistä alleviivaamista erityisesti kaipaa. Finnin dokumentti kertoo kuvaamansa aikakauden mentaliteetista olennaisen näinkin.