Palaa luokseni valkokangas

Salaiset kansiot oli eräs 1990-luvun suurimmista televisioilmiöistä ja Fox-yhtiön kultakaivos, joka kuitenkin nykyisin on jo suurimman poljentonsa menettänyt. Esikoisohjaaja Bonnie Huntin Palaa luokseni -elokuvaa katsellessa on kuitenkin miellyttävää huomata, että ainakaan agentti Mulder eli David Duchovny ei halua profiloitua pelkästään mömmöjahtaajaksi vaan on pikku hiljaa päässyt tekemään ihka oikeita elokuvarooleja. Ja jos jälki on vastaisuudessakin tätä luokkaa, on syytä olla tyytyväinen.

Hunt on sijoittanut elokuvansa kotikaupunkiinsa Chicagoon, jonka valkoisten lähiöiden "pikku-Italia/pikku-Dublin" -tyyppiseen elämänmenoon hän keskittyy. Duchovny on vaimonsa onnettomuudessa menettänyt arkkitehti, joka rakastuu entiseen sydänpotilaaseen (Minnie Driver), jonka uusi sydän sykkii kumman tutuntuntuisesti. Pariskunta joutuu pakostakin vakavan tilanteen eteen, kun totuus paljastuu…

Hunt kuvaa sympaattisesti surussaan porskuttavan arkkitehdin ja toisaalla isoisiensä ravintolassa työskentelevän sairaan naisen yhtyvää tarinaa, josta ei kyynelkään ole kaukana. Elokuvan juoni ei sisällä suurta melodraamaa vaan sen vahvuus onkin lämpimissä roolihahmoissa ja yhteishengeltään positiivisessa pikkuyhteisökuvauksessa. Palaa luokseni -elokuvan vahvuus onkin juuri tällaisessa ylitsevuotavassa naiiviudessa, jota ilman se olisi kuitenkin vain yksi "elämä järkyttää" -tyyppinen televisioproduktio. Kaiken kyynisyyden puuttuessa Huntin elokuva on kuin nykypäivään sijoittuva 1950-luvun Cary Grant -leffa. Näitä tarvitaan.