Piłsudski valkokangas

Kansakuntaa ei määrittele maantiede. Kutakuinkin näin ajatteli modernin Puolan itsenäisyyden suurin vaikuttaja, marsalkka Józef Piłsudski (1867–1935), jonka koko elämä oli kamppailua sen Puolan uudelleenitsenäistymisen puolesta, joka oli jaettu vuonna 1795 Itävallan, Preussin ja Venäjän kesken.

Siinä missä aikalaisvaikuttajilla ja aktivisteilla oli pehmeämpiä tavoitteita Puolan osittaisesta autonomiasta, Piłsudski ymmärsi jo varhain, että Puolan itsenäistymiseen sekä maan kansallishengen nousuun tarvittaisiin kovempia otteita ja selkeää, Venäjän Tsaaria vastustavaa linjaa. Näitä Piłsudski käytti, ja näistä hän myös kärsi. Jo parikymppisenä hänet tuomittiin tsaarinvastaisesta aktivismista vuosiksi Siperiaan, jossa häneltä lyötiin kiväärillä etuhampaita irti. Tämä selittää myös sen, miksi Piłsudski esiintyi myöhemmin tutun muhkeaviiksisenä.

Aktivismi jatkui poliittisten pamflettien kirjoittamisen myötä. Lopulta Piłsudski vangittiin ja siirrettiin 1901 Pietariin mielisairaalaan, jossa häntä kohdeltiin niin kuin vain Venäjällä voidaan toisinajattelijoita kohdella sikäläisten perinteiden mukaisesti. Huhujen mukaan miehen ruokaa myrkytettiin, eli mikään ei ole itärajan hallintomalleissa muuttunut tähänkään päivään mennessä.

Piłsudskin ystävät onnistuivat kuitenkin järjestämään uskaliaan vankilapaon, joka toimii samalla Piłsudski-elokuvan käsikirjoittaneen ja ohjanneen Michał Rosan intensiivisenä, pitkänä prologina. Teos kattaa tapahtumat uskaliaasta vankilapaosta vuoden 1914 ja ensimmäisen maailmansodan alkuun, jolloin elämänmittaisen työn hedelmiä aletaan palkita puolalaisen armeijan syntyessä. Epilogi esittelee vielä kohtauksen vuoden 1918 legendaarisesta päivästä 11. marraskuuta, jolloin Piłsudski palaa juhlittuna sankarina Varsovaan ja julistaa radiolähetyksessä Puolan itsenäisten ja suvereenien valtioiden joukkoon.

Pitkän linjan arvostettu puolalaisohjaaja on ollut alalla jo neljännesvuosisadan, ja on onnistunut henkilöohjaamaan kohtauksiin vahvaa intensiteettiä, jota pääosaesittäjä Borys Szycin palavasilmäinen karisma tukee. Yksittäiset lyhyet kohtaukset ovat ei-puolalaiselle katsojalle hetkittäin epäselviä laajan aikalaishahmogallerian takia, mutta kokonaisuudessaan Piłsudskin draaman kaari on toimiva. Tyylikkäästi kuvattu elokuva pitää otteessaan, moniulotteinen kerronta vie mukanaan ja tarinalla on selkeä sulkeuma.

Piłsudski ei yritäkään kertoa koko tarinaa suurmiehestä, eikä se pidä päähenkilöään suurmiehenä vaan ristiriitaisen särmikkäänä miehenä, jonka tahdonvoima ja näkemys Puolan uudesta tulemisesta on niin väkevä, että se kantaa yli vaikeuksien. Draama, viihde ja historialliset faktat sulautuvat yhteen ilman, että tarina pönkittäisi yltiöpatrioottisuutta saatikka Puolan nykyisen valtapuolueen tarkoitusperiä.

Vaikka yksittäiset laajemmat kohtaukset, kuten Piłsudskin suorittama vuoden 1908 suuri junaryöstö hallitsevat teoksen loppupuolta, niin pääpaino ei ole vain politiikalla tai toiminnalla. Rosan teoksen väkevin anti ja suurmieskuvan dekonstruointi syntyvät sisäisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, joissa Józefia tukevat lähimmät ystävät ja myös rakastajatar. Aseellisen toiminnan agitaattori ja vahva feministi Aleksandra Szczerbińska (Maria Dębska) oli Józefin suuri rakkaus ja hänen lastensa äiti. Piłsudskin oma avioliitto Maria-vaimon (Magdalena Boczarska) oli vaikeuksissa ja talousvaikeudet vaivasivat arjessa. Paikoin tuskastunut tuleva valtionpäämies jo tuskastui, että Puola on hieno kansakunta, mutta puolalaiset ovat yksiä vittupäitä (”Naród wspaniały, tylko ludzie kurwy”).

Szycin vimmaista roolisuoritusta tukevat hyvin roolitetut sivuhahmot kuten Jan Marczewskin esittämä Walery Sławek, joka nuorempana traagisesti koki kovia pommin räjähtäessä hänen kasvoilleen, mutta josta tuli myöhemmin Piłsudskin luottomies ja jopa kolminkertainen pääministeri. Sławekin nuorekkaat ja itsevarmat otteet heijastavat Rosan ohjauksessa sitä kansallisromanttista ja seikkailullista linjausta, joka muodostaa kiehtovan kontrastin paikoin varsin kyynisen Piłsudskin kanssa.

Alexander Prystor (Tomasz Schuchardt) puolestaan on ydinryhmän toiminnan mies, aina valmis pommiattentaatti- ja asemies joka osoittaa, että suurenkin isähahmon takana on oltava vankkoja ystäviä. Pääministerinäkin myöhemmin toimineesta Prystorista tuli niin vahva ystävä, että hänellä oli myöhempinä vuosikymmeninä aina täysin vapaa pääsy marsalkan luo. Huonosti hänellekin lopulta kävi vanhemmiten, sillä toisen maailmansodan aloittajaosapuoliin kuulunut Neuvostoliitto kosti hänelle ja siirsi NKVD:n huomaan, jossa iäkäs poliitikko menehtyi. Tuossa vaiheessa Puolan lyhyt itsenäisyys oli vuosikymmeniksi mennyttä, mutta Piłsudskin, Sławekin, Prystorin ja kumppaneiden työn ansiosta puolalainen itsetunto ja kansallistunto säilyi kommunismin hirmuvallan ja neuvostovaltaajien alla.

Piłsudskin taktiikka saada ensin Venäjä alakynteen ensimmäisessä maailmansodassa ja sitten varmistaa Saksan häviö osui nappiin, ja Puolan haurasta itsenäisyyttä vahvistivat vielä marsalkan käymät rajasodat, joita oli peräti kuusi ennen kuin Venäjä ja Neuvostoliitto uskoivat, ettei uutta Puolaa heti nujerreta. Näitä ei Rosan elokuvassa nähdä, elokuva päättyy viisaasti Piłsudskin suurimpaan hetkeen ja Puolan itsenäisyyden palautumiseen 123 pitkän hajaannusvuoden jälkeen.

Rosan linjakas ote toimii paitsi dramaturgisesti onnistuneena ja segmenttirakenteestaan huolimatta tiukasti päähenkilönsä persoonaan pureutuvana draamana, myös erinomaisena historiallisena elämäkertanäkemyksenä Puolan vaiheisiin niinä samoina aikoina, jolloin myös Suomen kohtalo ja itsenäisyys ratkaistiin.

Suomen marsalkkaa Mannerheimia ja Puolan marsalkka Piłsudskia yhdistävät tietyt ulkoiset seikat, kuten se, että kumpikin oli olennaisena vaikuttajana maansa itsenäistymisessä ja itsenäisyyden säilyttämisessä myöhemmissä sodissa. Kumpikin kannatti parlamentaarisen sekaannuksen sijasta jämäkämpää linjaa ja kumpikin oli hetken eläkkeellä ennen palaamistaan taas kehiin.

Mannerheim jätti realistina liittymättä esimerkiksi lapualaisiin ja koki uuden tulemisensa toisessa maailmansodassa. Piłsudski sen sijaan kärsimättömämpänä otti Puolassa uudestaan ohjat käsiin 1926. Kummastakin tuli suuri valtiomies ja kansakunnan ikoni, mutta tie tähän asemaan oli täysin vastakkainen.

Siinä missä Mannerheim oli tsaarin armeijan ammattiupseeri, aatelinen ja vieraantunut tavallisen suomalaisen kansan asemasta, niin Piłsudski oli taistellut koko ikänsä sitä tsaaria vastaan, jota Mannerheim palveli. Köyhyydestä ja väkivallasta huolimatta hän oli nostattanut lyttyyn lyödyn kansakunnan omantunnonarvon ja kohonnut Euroopan kansojen mahtimieheksi. Tämän takia on erityisen ansiokasta, että Rosan laadukas historiikki ei pönkitä hänen ympärilleen muodostunutta suurmieskulttia eikä esitä marsalkkaa elämää suurempana hahmona vaan miehenä, joka on lihaa, verta ja sellaisena tunnetasolla elokuvallisesti vetoava.

Piłsudskia on Suomessa esitetty Suomi-Puola- yhdistyksen liiton Puolan elokuvaviikoilla tänä vuonna, ja teosta esitetään myöhemmin muun muassa Hangon elokuvafestivaalilla. Hyvä, että kulttuuritekoja tehdään. On silti sääli, että edes koronatilanteen heikentämän elokuvatarjonnan aikana isommissa elokuvaketjuissa ei näytetä laadukasta eurooppalaista elokuvatuotantoa laajemmallekin yleisölle, koska Piłsudskin kaltaisen elokuvan aihepiiri liippaa läheltä Suomen itsenäistymisen vaiheita samoina aikoina. Onhan Puola sentään ollut Suomen kanssa kahteen otteeseen samaa valtakuntaakin, Ruotsi-Puolan kuninkaan Sigismund Vaasan aikaan 1592–1599 sekä Venäjän alaisena 1809–1917. Kansojen vaiheissa on niin kiinteitä siteitä, että sen soisi heijastuvan paremmin kulttuuritarjontaankin.