Konttorirotat valkokangas

Elämä on yhtä helvettiä. Ja työ on sen esikartano. Tai ainakin näin sen esittää Beavis ja Butheadin taustalta löytyvän ohjaaja ja käsikirjoittaja Mike Judgen esikoiselokuva Konttorirotat. Ja ymmärtäähän sen, kun sukeltaa elokuvan sankarin, tietokoneohjelmoija Peter Gibbonsin (Ron Livingston), elämään. Päivät – ja elämä siinä sivussa – täyttyvät pomoista, jotka elävät työntekijöidensä epätoivosta; työkavereista, joista ei voi olla täysin varma elävätkö he lainkaan; organisaatiouudistuksista, jotka elävät ilman päätä ja häntää; konsulteista, jotka eläisivät torakoiden seurana ydinsodan jälkeenkin; kokonaisvaltaisista tehokkuuden ja motivaation kehittämissuunnitelmista, jotka elävät ihan muuten vaan muistioista, jotka taas elivät jo ennen alkulimaa ja joiden kopiot täyttävät pikapuolin ulkoavaruuden, ja – tietenkin – kopiokoneista, jotka elävät sisään jumittuneista aanelosmuistioista ja omaavat häiriintyneen psykopaattipikkukakaran luonteen.

Elämän on tarjottava jotain muutakin, tuumii Peter katajaan törmänneen hypnotisointiyrityksen jälkeen päättäen nakata ulosteet kello seitsemän aamuherätyksille sekä pyytäen vihdoinkin lounaspaikan muikeaa tarjoilijatyttöstä (Jennifer Anniston) ulos. Hän avaa ylänapin, nostaa jalat työpöydälle ja ryhtyy parin työkaverinsa kanssa miettimään, voisiko työpaikasta hyötyä muullakin tavalla kuin rehellisellä tekemättömällä ja turhalla työllä.

Eli elokuvan tarinan ytimestä löytyy vakava luuydin. Markkinatalouden orjat ja niitä komentavat pikkunilkit riutuvat voimattomuuden, riittämättömyyden ja nöyryytyksen sylkykuppina. Pidän vain valitettavana Konttorirottien dilbertmäistä tyyliä. Sinänsä hienosti tyylitellyt henkilöhahmot ja absurdit tilanteet latistavat elokuvan karikatyyriksi - joksikin, joka ei ole enää tästä elämästä. Konttorirotat on vain palkansaajien saunailtojen toinen toistaan hulvattomien ja käsittämättömien työpaikkajuttujen kokoelma. Kärjistäessään Konttorirotat kutistuu - kärjistykseksi. Se on kliseiden summa, joka elämän monisäikeisyyttä kasvoille lyöden tekee elokuvasta helpon ja turvallisen. Elokuvan komediallisuus on siten varsin alleviivaavaa ollen nykyajalle kovin tyypillistä ja niin surullista. Me emme enää osaa nauraa, ellei sitä erikseen hauskaksi osoiteta. No, Housut pois ja Fucking Åmål osoittavat, ettei näin aina tarvitse olla.

Ja toisaalta, pohjimmiltaanhan Konttorirotat ei tuo esille mitään sellaista, mitä jokin Dilbert ei olisi jo aikaa sitten tuonut. Ellei sitten elokuvan loppuratkaisua uutuudeksi lueta. Tavallaan Konttorirotat on päättymättömän Dilbert-sarjakuvan viimeinen strippi, joka kertoo sen suuren opetuksen. Eli tee työksesi sitä mitä haluat, kerää rahat, mene perheesi luo kotiin ja elä elämäsi. Onko tämä raivostuttavan yksinkertaistettua ja vaihtoehdotonta auvoista hattaraa vai kätkeytyykö opetukseen jokin suurempi viisaus, mene ja tiedä. Omasta puolestani sanoisin, että älä hötkyile turhia vaan rentoudu, madot kuitenkin lopulta syövät silmäsi ja ulostavat ne pitkin Karjalan kunnaita. Väistämättä. Oli tililläsi sitten punainen puupenni tai kultainen kädenpuristus.