Max Payne valkokangas

Jos uskoisin kirouksiin, voisin väittää tietokonepeleihin perustuvien elokuvien olevan mustan voodoo-magian uhreja. Korjatkaa jos olen väärässsä, mutta ainoatakaan hyvää tietokonepelielokuvaa ei ole valkokankaalla vielä nähty. Pelielokuvien huonoudelle on kuitenkin olemassa kirousta järjellisempiä selityksiä.

Ensinnäkin tietokonepelien älyllinen sisältö on yleensä silkkaa höttöä. Vaikka dollareissa mitattuna peliteollisuus on ohittanut elokuvat jo vuosikymmen sitten, ovat jopa pelikriitikoiden briljanteista juonista ja syvällisistä henkilöhahmoista ylistämät videopelit käytännössä aina elokuvastandardein mitattuna ohuita kuin pelikoneiden piikiekot. Filmille päätyvät vielä yleensä ne kaikkein parhaiten myyvät, eivätkä siten välttämättä kaikkein älykkäimmät peliteokset.

Toiseksi tietokonepeleistä suurin osa on toimintapainotteisia, eikä toimintaelokuvan genre ole viimeaikoina elänyt kultakauttaan. Pelielokuviin keskittyvät vieläpä sellaiset auteurit kuin lähinnä nyrkkeilykehässä kunnostautunut Uwe Boll tai Max Paynen ohjannut, The Omeninre-make-turhakkeesta muistettava John Moore. "Muistaminen" on tietysti väärä sana, sillä Mooren meriitit on pakko kaivaa netistä - elokuvaharrastajan muistista niitä ei löydä.

Se ennakkoluuloista; suomalaisen Remedy Entertainmentin kehittämään Max Payne -hittipeliin (2001) pohjautuva samanniminen elokuva tekee pienen poikkeuksen pelileffatöyhkän suhteen. Mahdollisesti siksi, että elokuva perustuu pikemminkin tietokonepelin juonta kuljettavaan digisarjakuvaan kuin itse peliin. Videopeleistä pihalla oleville Max Paynen voi tiivistää ränsistyneeseen New Yorkiin sijoittuvaksi neo-noir -trilleriksi, jossa nimihenkilöetsivä on soluttautunut alamaailmaan selvittääkseen oudon designhuumeen alkuperän sekä ennen kaikkea löytääkseen vaimonsa ja lapsensa murhaajan.

Pelin varsinainen tarkoitus on kuitenkin tappaa kaikki viholliset mahdollisimman tyylikkäästi, käyttäen aasialaisista, erityisesti John Woon toimintaelokuvista lainattua, bullet timeksi ristittyä kikkaa, jossa pelimaailma hidastuu, mutta tähtääminen pysyy reaaliaikaisena.

Luotiaika tuottaa epäinhimillisen tarkkoja päälaukauksia, huoneiden tyylikkäitä pahispuhdistuksia sekä parhaimmillaan Maxin nimikirjaimin kaiverrettujen ammusten väistelyä. Elokuvassa bullet time -hidastuksia ei juurikaan nähdä, mikä on hyvä, sillä pelin porkkana on parempi pitää elokuvan hillittynä tyylikeinona.

Toimintajaksojen rinnalla pelin juonta kuljetetaan vahvasti yliampuvalla, mutta tunnelmaan sopivalla Maxin sisäisellä dialogilla sekä valokuvien pohjalta luodulla näyttävällä tietokonesarjakuvalla. Siinä missä Max Payne lainaili surutta elokuvakuvastoa, on ollut ilahduttavaa seurata kuinka vaikutteet ovat valuneet myös vastavirtaan. Erityisesti Robert Rodriguezin Sin City (2005) on visuaaleiltaan velkaa niin Max Paynelle kuin Frank Millerin sarjakuvallekin.

PC-Paynen hahmot ovat tavanomaisia pelikarikatyyrejä, mutta varsin herkullisia sellaisia. Yllätäen elokuvassa henkilöhahmoja on yksinkertaistettu. Pelin Max on kaiken menettänyt, ystäviensä hylkäämä, lain hylännyt, läpi yön amok-juokseva, traagisen epätoivon ajama tappokone. Elokuvan Max (Mark Wahlberg) istuu toimistotehtävissä, etsii vapaa-ajallaan syyllistä perheensä murhaan ja päätyy lopulta sankariksi. Maxia auttava palkkamurhaaja-Mona (Mila Kunis) antaa pelissä päähenkilölle jopa lohtua, elokuvassa ainoastaan tulivoimaa. Näyttelijät ovat nousujohteisella uralla tasapainoilevaa Wahlbergia lukuun ottamatta B-sarjaa. Maxin esittäjä onnistuu roolissaan eleettömänä poliisina, muu kaarti tekee mitäänsanomatonta rutiinisuoritusta.

Vaikka elokuva ei rönsyile niin pahasti kuin peli, muuttuu tiukka rikosjuoni silti tolkuttomaksi lääkeyhtiön ja armeijan salaliitoksi. Myös pelin herkullinen noir-kerronta on alkukohtausta lukuun ottamatta elokuvasta kateissa ja takaumat Maxin perheestä korneja. Eikä veren puuttuminen muutoin väkivaltaisesta elokuvasta ole tämän teoksen kohdalla hyvä asia.

Onneksi sopivan lyhyen elokuvan toimintakohtaukset on rytmitetty sujuvasti ja tietokonepelin sarjakuvasta johdettu ulkoasu toimii. Räntä- ja lumisateen peittämä New York on paikoin kaunista katseltavaa, eivätkä huumehallusinaatiotkaan ole hölmömpiä.

Max Payne ei ole täysin kelvoton elokuva, mutta vastoin peliesikuvaansa tuskin kestää useampia nautintakertoja. Suurin harmitus on silti se, että leffan käsikirjoittajaksi alunperin palkattu Shawn Ryan - The Shieldin, yhden kaikkien aikojen parhaimman poliisisarjan luoja - sai mitä ilmeisemmin jossain vaiheessa kenkää. Sääli, sillä tarinaa ja hahmoja terävöittämällä olisi Max Payne voinut olla jopa aikaa kestävä toimintaelokuva.