Materialists valkokangas

Jo kahden pitkän elokuvan jälkeen Celine Song on osoittanut operoivansa tietyn eetoksen mukaisesti. Ohjaaja-käsikirjoittajan debyytti Past Lives (2023) keräsi ylistävät arvostelut ja aseman yhtenä aikansa keskeisistä rakkauden kuvauksista. Tämän se saavutti ottamalla romcom-premissinsä poikkeuksellisella vakavuudella ja antamalla monimutkaisille ihmissuhteille ja tunteille aikaa ja tilaa. Materialists jatkaa rakkauden ja järkevyyden konfliktia lainaten selkeämmin romanttisesta hömpästä.

Lucy (Dakota Johnson) on asiansa osaava parinvälittäjä New Yorkissa. Tehtävänään tuoda menestyviä ihmisiä yhteen Lucyn katse ihmissuhteisiin on matemaattisen looginen. Tämä asenne tulee haastetuksi, kun hänen oma elämänsä mutkistuu. Tästä vastaavat entisen asiakkaan sulavaliikkeinen veli (Pedro Pascal), varaton eksä (Chris Evans) ja pieleen menneen parituksen likainen jälkipyykki.

Past Lives oli vilpitön suhtautumisessaan rakkauteen, joskaan se ei juonen tasolla noussut nyyhkytarinan yläpuolelle. Materialists ottaa kärjistetymmän kulman ja kommentoi yleistyvää keskustelua seurustelusta välttämättömänä mutta intohimottomana vaihtokauppana, jossa on tiedettävä markkina-arvonsa ja valmistauduttava tyytymään. Tämä maailma koetaan erityisesti suoraan kameralle esitetyissä keskusteluissa Lucyn ja tämän asiakkaiden välillä. Ne ovat hienovaraisuuden vastakohta, teemojen purkamista ilman yritystä tehdä käännöstä narratiivisesti dynaamisempaan kieliasuun.

Romanttisena tai tummana komediana aiheessa olisi ollut paljon hyödynnettävää, mutta toisella yrityksellä Song on todella suhmuroinut teoksen tunnelman. Materialists on vailla pilkettä tai viiltävää tarkkuutta silmässä – se on valju, pintapuolisesti yhteiskuntakriittinen romanssi. Tai oikeammin kaksi kömpelösti peräkanaa aseteltua antiromanssia, jotka kulkevat tylsistyttävän suorilla kiskoilla. Toisin kuin vaikkapa The Worst Person in the World (2021), joka kykenee leikittelemään katsojan tuntemuksella ihmissuhdekertomusten rakenteista uhraamatta vaikuttavuutta, Materialists ei vaivaudu edes johtamaan harhaan.

Ihmissuhteita käsitellessä paljon on kiinni näyttelijöistä ja heidän välillään pulppuavasta kemiasta. Viehättävien tähtien läsnäolosta huolimatta elokuvassa nähdään vähemmän kipinää kuin hikisinä jännittävillä esiteineillä ensimmäisessä diskossa. Johnsonin osaaminen esiintyjänä on aiempien suoritusten perusteella epäilemisen arvoista, mutta hänen tavallisesti karismaattiset vastanäyttelijänsä ovat aivan yhtä pökkelöitä. Ongelman juuri onkin kaivautunut syvemmälle.

Todellinen myrkky juuressa on teoksen haluttomuus ottaa luomaansa maailmaa vakavasti. Pätevänkään näyttelijän on vaikea loistaa, kun käsikirjoitus tarjoaa hänelle ainoastaan ylikirjoitettuja, enemmän käsikirjoittajan kuin hahmon äänellä puhuvia repliikkejä. Hetkeäkään ei tunnu, että kukaan uskoisi näihin ihmisiä teeskenteleviin rääppeisiin.

Dialogia ei voi kutsua luonnolliseksi, mutta kuvasuunnittelu on suorastaan luonnotonta. Useat sietämättömän pitkät kohtaukset on kuvattu hyödyntäen ainoastaan kokokuvia kahdesta ihmisestä kankaan eri puolilla ja hahmosta toiseen vuorottelevia puolikuvia. Visuaalinen kerronta on niin aneemista, että säveltäjä Daniel Pembertonin hissimusiikkimainen ambient pop yhdessä tuskallisen hitaan dialogin kanssa saa toisinaan kokonaan unohtamaan kuvan. Kokemus vastaa pahimmillaan huonolaatuisen ASMR-äänitteen kuuntelemista.

Turhauttavin piirre Materialistsissa on jo nimestä ilmenevä tietoisuus projektin pinnallisuudesta. Song suorastaan korostaa hahmojen onttoutta ja tarinan käänteiden mekaanisuutta johtaen tapahtumat ennakoitaviin ratkaisuihin. Kysymykset materiaalisuuden ja käytännöllisyyden roolista intiimeimmissäkin suhteissa esitetään itsetyytyväisinä toteamuksina, joista elokuva ei uskalla itse sanoa mitään lopullista. Vaikka katsojan arvioitavaksi jätetään ehkä suurin kysymys kaikista, pyyteettömän rakkauden mahdollisuus, tämä romantikko vain kohauttaa olkapäitään.