Marius ja Jeannette valkokangas

Marseillelainen elokuvaohjaaja Robert Guédiguian ei usko rakkaustarinoihin, joiden osapuolet ovat rikkaita. Ohjaajan mukaan tällöin on kysymys loppujen lopuksi kaikesta muusta: omaisuudesta, järjestetyistä avioliitoista, rahasta ja vallasta. Rakkaustarinoiden päähenkilöiksi pitää laittaa köyhät ja tavalliset ihmiset, sillä silloin itse pääasia — rakkaus — nousee todellakin tarinan pääosaan.

Guédiguianin seitsemäs elokuva Marius ja Jeannette on juuri sitä, mistä ohjaaja kommentissaan puhuu. Se on pienimuotoinen ja arkinen rakkaustarina, jonka työväenluokkaiset nimihenkilöt ovat rahattomia mutta onnellisia. Ihmisten ajautumiselle yhteen ei ole muuta syytä kuin itse rakkaus, joka ei tuo suhteeseen mitään sen kummempaa materialistista hyötyä. Ranskassa tämäntyyppisistä elokuvista puhutaan nimellä romance populaire ja rakastetulla lajityypillä on varsin pitkät perinteet aina 1930-luvulta lähtien.

Marius ja Jeannette on elokuva, jossa ei tapahdu kovinkaan kummoisia. Tarinan henkilöt elävät jokapäiväistä elämäänsä, jonka iloista ja suruista elokuva esittää kohtauksia sieltä ja toisia täältä. Eräänlaisena punaisena lankana kulkee pääparin rakkaustarina: jäyhän vartiomies Mariuksen (Gérard Meylan) ja työttömän kassaneiti Jeannetten (Ariane Ascaride) tutustuminen, ihastuminen, rakastuminen, eroaminen ja viimein lopullinen yhteen palaaminen. Samalla kamera seurailee myös sekalaisen naapurijoukon elämää ja yhteisiä hetkiä. Kuulostaa hieman tylsältä, ja toki sitä hieman onkin. Mutta silti, toisaalta, elokuvassa on myös jotain sangen viehättävää.

Päivä paistaa köyhällekin

Kuten kaikki muutkin Guédiguianin ohjaustyöt myös Marius ja Jeannette on filmattu Marseillessa, tarkemmin sanottuna l’Estaquen satamakaupunginosassa, josta ohjaaja itsekin on kotoisin. Samalla kun ohjaaja kuvaa koviakokeneiden päähenkilöidensä romanssia, hän romantisoi myös kotikaupunkinsa työläisalueita ja näiden monimuotoista kulttuuria ja yhteisöllisyyttä. Kuvat lempeissä karamelliväreissä kylpevästä laitakaupungista ovat osa tätä romantisointia. Samoin tarinan ihmiset, jotka ovat aina valmiita keinoja kaihtamatta tukemaan ja auttamaan toisiaan. Kovin aurinkoiseksi ja lähes yltiösolidaariseksi kuvattu köyhien maailma tuntuu melkein ärsyttävältä, mutta kannattaa toisaalta muistaa, että kyse on sadusta. Ohjaaja ei pyrikään tekemään realistista arjen melodraamaa, jonka lajissa kunnostautuvat eritoten brittiläiset nykyohjaajat kuten Mike Leigh.

Lajityyppinsä perinteiden mukaisesti elokuva on kepeän pintansa alla myös varsin poliittinen. Marius ja Jeannettekin julistaa — ei toki saarnaten, mutta huumorin ja lempeän ironian avulla — sekä suvaitsevaisuutta ja tasavertaisuutta että uskonnollisten ja poliittisten ääriliikkeiden vaaroja. Parhaimmillaan elokuva onkin juuri näissä kohdissaan. Suorastaan riemastuttava on esimerkiksi kohtaus, jossa pihapiirin väelle selviää se, kuinka naapuruston Dédè-duunari joutui sairaalaan. Vaimonsa närkästykseksi äärioikeistolaista Kansallista rintamaa äänestänyt Dédè oli kivittänyt juovuspäissään kyseisen Jean-Marie Le Penin johtaman Front Nationalin julisteita, joista kivi kimposikin ikävin seurauksin takaisin miehen omaan otsaan.