Lion valkokangas

Tositapahtumiin perustuvassa Lionissa intialainen Saroo-poika (Sunny Pawar) päätyy junan kyydissä yli tuhannen kilometrin päähän kotoaan. Avuliaat ihmiset eivät tunne hänen kotikyläänsä eikä poika sen lisäksi muista edes omaa sukunimeään. Saroo päätyy Kalkutan kaduilta lastenkotiin ja sieltä adoptioon Tansaniaan, jossa häntä odottaa huolehtivainen perhe.

Kuluu 20 vuotta, kun lapsuudentrauma palaa jälleen Saroon (Dev Patel) mieleen. Hän alkaa pakkomielteenomaisesti jäljittää intialaista perhettään käyttäen apunaan Google Mapsin satelliittikuvia. Saroon pakkomielle aiheuttaa ongelmia suhteessa adoptioperheeseen (isä David Wenham, äiti Nicole Kidman ja adoptioveli Divian Ladwa) ja tyttöystävään (Rooney Mara).

Mitä olen ymmärtänyt, Lionin tarina seuraa uskollisesti todellisen Saroo Brierleyn kertomaa – Wikipedian perusteella ainoa merkittävä ero on se, että oikealla Saroolla oli kaksi isoveljeä mutta elokuvassa nähdään vain yksi.

Saroon tarina on koskettava osoitus siitä, miten teknologiset innovaatiot voivat auttaa ratkaisemaan mitä erilaisimpia ongelmia, mutta miten tarina toimii draamaelokuvaksi sovitettuna? Valitettavasti ei kovin hyvin.

Saroo Brierleyn elämä on taas niitä tarinoita, jotka kuulostavat kerrottaessa sellaisilta, että ne ovat kuin elokuviksi tehtyjä, mutta jota työstäessä tekijät tajuavat päätyneensä pahimman luokan liemeen. Tarinassa ei nimittäin ole etsimisen lisäksi lainkaan lihaa. Lyhyeen juonikuvaukseen pystyy tarvittaessa tiivistämään kaiken, mitä elokuvalla on annettavanaan. Siitä syystä elokuvan juoni tuntuu venytetyltä ja kaikesta täytteestä huolimatta se onnistuu silti olemaan hidassoutuinen.

Dialogissa heitellään ilmaan sinänsä kiinnostavia kysymyksiä siitä, mahtaako Saroo hukata koko loppuelämänsä tutkimalla jokaisen intialaisen rautatienpätkän ilman mitään takeita siitä, että hänen perheensä enää edes on siellä, mistä hän lähti. Tämä korostaa Saroon epätoivoa, mutta ei aiheuta mitään todellisia konflikteja. Lähimmäksi sellaista päästään, kun mukaan astuu Saroon moniongelmainen adoptioveli Mantosh, mutta hänen ongelmiensa luonnetta ei missään vaiheessa avata kunnolla.

Lionin suurin ongelma on, ettei ihmissuhdekonflikteilla ole lopputuleman kannalta mitään merkitystä. Ne palvelevat katsojia vain ajantäytteenä, kunnes Saroo löytää oikean rautatienpätkän ja asiat ratkeavat itsestään.

Elokuvan suurin taakka on sen usko realismiin. Se on kuin dramatisoitu dokumentti ilman puhuvia päitä. Sen tarkoitus on itkettää ja inspiroida, mutta se ei kehtaa ottaa todellisten hahmojensa kautta kantaa niinkään yleismaailmallisiin teemoihin kuin adoptioon tai liikakansoitukseen, koska se ilmeisesti erkanisi liiaksi todellisuudesta.

Tositarina elokuvan taustalla on eittämättä kiehtova, mutta kaikki kerrotaan kronologisesti alusta loppuun jolloin elokuva jää pitkäpiimäiseksi, vaikkakin koskettavaksi prosessikuvaukseksi. Eniten tästä kärsii tarinan temaattinen pohja, joka ilmenee hahmojen suuhun survottuina puolikypsinä ajatuksina, ei tarinan kasassa pitävänä harkittuna ja ajatuksia herättävänä kokonaisuutena.

Voi pitää jo pienenä ihmeenä, että näin keskinkertainen elokuva on saanut kuusi Oscar-ehdokkuutta, mutta vielä yllättävämpää on, että elokuvan varsinainen pääosanesittäjä Dev Patel (Slummien miljonääri) on ehdolla parhaan miessivuosan kategoriassa.

Tässä on varmasti kyse siitä, että elokuvan kansainväliset levitysoikeudet omistavat Weinsteinit ovat arvelleet Patelilla olevan siinä kategoriassa eniten saumoja voittoon ja markkinoineet roolia sellaisena Akatemian äänestäjille. Harvinaisen luovasti ovat äänestäjät saaneet tätä elokuvaa kuitenkin katsoa, jos he ovat nähneet Patelin – jonka kanssa katsojat viettävät yli puolet elokuvan kestosta – ainoastaan miessivuosan esittäjänä. Kaikki kunnia Dev Patelille ja hänen hienovaraiselle näyttelijäntyölleen, mutta hänen miessivuosa-ehdokkuutensa tullaan muistamaan yhtenä Oscarien lähihistorian suurimmista vitseistä.