Kukin makunsa mukaan valkokangas

Käsikirjoittajana ja näyttelijänä Ranskassa tunnettu Agnès Jaoui debytoi nyt ohjaajana elokuvallaan Kukin makunsa mukaan. Elokuva jatkaa Jaouin ja hänen aviomiehensä, näyttelijä Jean-Pierre Bacrin pitkään kestänyttä yhteistyötä, sillä elokuvan käsikirjoitus on tehty yhdessä. Aviopari myös näyttelee elokuvan keskeisimmät roolit. Toisensa he kohtaavat vain kerran, kylpyhuoneessa. Aiemmin he ovat näytelleet yhdessä mm Alain Resnaisin elokuvassa Tuttu laulu (On Connaît La Chanson, 1997) ja Cédric Klapischin Un Air de Famille (1995), joihin kumpaankin Jaoui teki käsikirjoituksen. Bacri on lisäksi tuttu Nicole Garcian elokuvasta Place Vendome (1997). Perhesuhteet eivät lopu tähän: Jean-Pierre Bacrin roolihahmon isää näyttelee oikea isä Robert Bacri.

Monipuolinen näyttelijäkaarti on yksinkertaisesti loistava. Kukin tekee hahmonsa luontevalla eleettömyydellä ja juuri tämä tietty arkisuus tekee heistä osuvia. Jokaisen onnistuu herättää katsojassa niin myötätuntoa kuin ärtymystä. Heidät näytetään haavoittuvaisina, toisistaan tukea etsivinä, mutta niin inhimillisen itsekeskeisinä.

Hysteerinen vaimo (Christiane Millet), joka ei itsekään piittaa näytelmistä, raahaa varakkaan mutta moukkamaisen tehtaanjohtajamiehensä Castellan (Jean-Pierre Bacri) teatteriin. Castella rakastuu lavalla hehkuvaan päätähteen, tosielämässä nuutuneeseen keski-ikäiseen englanninopettaja Claraan (Annie Alvaro). Kuin ampiaisenpiston saaneena Castella koettaa hivuttautua varauksellisen naisen elinpiiriin, mutta tekee itsensä naurunalaiseksi älykköboheemien seurueessa. Hän huomaa kuitenkin kiinnostuvansa aidosti taiteesta.

Claran ystävätär, kyynisiä elämänviisauksia jakeleva tarjoilija Manie (Agnès Jaoui) päätyy suhteeseen Castellan miehekkään viileän henkivartijan Frank Morenon (Gerard Lanvin) kanssa. Castellan autonkuljettaja, henkisempi Bruno Deschamps, (Alain Shabat) koettaa selvitä omista kriiseistään huilua soittamalla.

"Tehkää komedioita, niistä ihmiset pitävät. Yleisöä pitää viihdyttää" , Castella sanoo teatteriväelle.

Tokaisussa lienee melkoisesti itseironiaa käsikirjoittajien taholta. Elokuvassa näytellään ranskalaisen Jean Racinen Béréniceä, jota Jaoui on sanonut kiihkeästi ihailevansa. Molièrea ja Strindbergiä hehkutetaan. Itse elokuva on kuitenkin viihteellistä komediaa, sympaattista ja sujuvaa, mutta helposti ohitettavaa. Jaoui kertoo katselleensa paljon Woody Allenin elokuvia työn aikana, mikä näkyy. Tosin ranskalainen keskustelu tuntuu väliin tyhjänpäiväiseltä.

Maukas ihmissuhdesoppa kiehuu ja poreilee. Kysymys kuuluu: kuka saa kenet ja kuka jää nuolemaan näppejään? Kukin joutuu tahollaan punnitsemaan uudestaan omia elämänarvojaan. Voiko toisen ihmisen päästää elämäänsä, jos hän ei vastaakaan odotuksia, jos hän ei ole kaltaisesi? Kehtaako häntä näyttää ystäville - ja pitäisikö ystävien mielipiteistä välittää? Elokuvan nimi juontuu saksalaisen runoilijan Friedrich Klopstockin sanoista: "He who has an opinion of his own, but depends upon the opinion and taste of others, is a slave."

Elokuva tutkailee lämmöllä ihmisten virheitä ja harha-askelia, yrityksiä palata oikealle tielle tai kokonaan uudelle polulle. Lohdullisesti se kertoo, että ihmisellä on oikeus iäkkäänäkin hylätä onnettomaksi käynyt elämänsä ja aloittaa alusta. Annie Alvaron Claran kasvot kertovat lopussa kaiken.