K3G - Ilon päiviä, surun päiviä valkokangas

Yhdysvaltain ohella Intiassa valmistetaan eniten elokuvia koko maailmassa. Vuosittain siellä tuotetaan noin tuhat pitkää elokuvaa. Saman verran mitä Suomessa on valmistettu kautta aikain! Joka viikko ensi-iltansa saa noin kaksikymmentä uutta intialaista elokuvaa. Mutta niitä ei juurikaan länsimaissa ole ollut näkyvillä. Se johtuu pitkälti intialaisessa elokuvakulttuurissa vallalla olleista genresuuntauksista. Erittäin suosittu ja yleinen lajityyppi on Intiassa ollut paikalliseen mytologiaan pohjautuvat musikaalit. Peter von Bagh puhuu Elokuvan historiassaan "laulun ja tanssin tyranniasta", joka hallitsee intialaista elokuvaa. Elokuvamusiikilla on muutenkin Intiassa tärkeä osuus ihmisten siviilielämässä. Elokuvamusiikkia soitetaan erilaisissa seremonioissa ja kokouksissa. Onpa vuosien varrella myös lukuisia musikaalitähtiä valittu korkeisiin virkoihinkin.

Musikaaleilla on tärkeä poliittinen tehtävä maassa, jossa noin 90 prosenttia väestöstä asuu köyhyydessä ja yli puolet on lukutaidottomia. Elokuvilla pyritään vähentämään kansan tyytymättömyyttä. Todellista Intiaa musikaaleissa ei ole lupa kuvata, eivätkä katsojat sitä haluakaan. Eskapismi on keskeisessä asemassa. Juuri tällaisesta ihmisten kurjuuteen valonsäteen antavasta eskapismista on kysymys myös elokuvassa K3G - Ilon päiviä, surun päiviä. Edellä mainituista syistä ei ole ihme, ettei länsimaissa intialaista musikaalia ole teattereissa nähty. Ei sillä ole minkäänlaista kaupallista potentiaalia. K3G oli Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla viime syksynä niin suosittu tapaus, että Cinema Mondo päätti ottaa sen nyt ohjelmistoonsa. Odotetaan mielenkiinnolla, ottavatko katsojat K3G:n Suomessa omakseen. Intian lisäksi ainakin Englannissa se on ollut suurmenestys.

K3G:n innoituksen lähteet ovat kahtaalla: intialaisessa elokuvaperinteessä sekä Hollywood-musikaaleissa. Siinä on selkeitä viittauksia Laulaviin sadepisaroihin (Singin’ in the Rain, 1952), Sound of Musiciin (1965) ja jopa Cherbourgin sateenvarjoihin (Parapluies de Charbourg, 1964). Myöskin mainoselokuvien kimaltelevaa kuvastoa on käytetty hyväksi visuaalisten kikkojen luomisessa. Ohjaaja Karan Johar hallitsee loistavasti suurien tunteiden välityksen ja visuaalisen tyylittelyn. Ei olisi mikään ihme, jos hän siirtyisi Bollywoodista Hollywoodiin, musikaalien John Wooksi.

K3G kertoo perheestä, jonka vanhin poika ei suostu menemään naimisiin isänsä valitseman naisen kanssa. Poika karkaa maasta rakastettunsa kera ja kymmenen vuotta myöhemmin perheen nuorempi poika lähtee etsimään tätä Lontooseen. Juoni on simppeli ja älytön, kuten musikaaleissa yleensä. Tärkeämpää ovat suuret tunteet, kauniit laulut, tyylikkäät koreografiat, sateenkaarenväriset puvut ja lavasteet sekä kauniit naiset ja komeat miehet. Näistä aineksista rakennetaan massiivinen spektaakkeli, joka lopussa kasvaa ylistysvirreksi ydinperheen onnesta ja anteeksiannon kaikkivoipaisuudesta. Elokuvan viimeiset puoli tuntia ovatkin sitten yhtä pillitystä ja parkumista. Voimakkaat tunteet päästetään irti sekä valkokankaalla että katsomossa.

K3G joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Se ei ole millään lailla älyllinen elokuva, eikä sillä ole mitään tekemistä realismin kanssa. Mutta vaikka K3G on pitkä - kolme ja puoli tuntia - sen jaksaa helposti katsoa yhdeltä istumalta, ja sen toivosi vielä jatkuvan. Niin tämä imelyys vain vie mukanaan.