Identity valkokangas

On synkkä ja myrskyinen yö Nevadassa. Kymmenen ihmistä päätyy etsimään turvaa nuhjuisesta motellista tulvivien vesien katkaistua ajotiet. Joukko koostuu toisilleen aiemmin tuntemattomilta vaikuttavista pienistä seurueista. Motellia pitävän miekkosen hoiviin päätyvät vankia kuljettava poliisi, entistä filmitähteä kuljettava entinen poliisi, uusperhe, vastavihitty pariskunta ja yksinäinen ilotyttö. Yön aikana asukkeja harventavat yksitellen väkivaltaiset kuolemantapaukset ja hupeneva joukko yrittää selvittää syyllistä. Identity on perinnetietoisen nykyaikainen kauhuelokuva, suljetun huoneen murhamysteeri niille, jotka ovat kyllästyneet näyttäviin tehosteisiin ja tietokoneella luotuun lumetodellisuuteen.

Identity noukkii vaikutteensa menneitten vuosikymmenten dekkareista ja kauhuelokuvista, jopa film noirista, josta muistuttaa synkän kuvaston lisäksi myös sen kryptinen takaumajuonirakenne. Tyylillisesti elokuva on kuitenkin eniten velkaa 1950- ja 1960-luvun amerikkalaiselle kauhusarjakuville, jonka ruutuja sen kuvakompositiot muistuttavat ja jonka kerronnan groteski ote sitä elähdyttää. Katsoja voi miltei nähdä elokuvan hahmojen repliikit puhekuplissa ja lukea ukkosen jyrähdykset taivaalla: wroom! Vaikka elokuva asettaakin katsojansa saamaan katsomisnautintonsa tyylipiirteiden ja sisältöviittausten tunnistuksesta hyvin samaan tapaan kuin Rocky Horror Picture Show tai Creepshow, sen henki on kuitenkin kaukana parodisesta. Vaikka mukana ovat jopa intiaanien haudat, Identity yrittää pelotella katsojaa tosissaan.

Elokuvan asetelma ja henkilöhahmot muistuttavat Wes Cravenin klassikkoelokuvasta Yön silmät (1977), jossa myös ihmisjoukko joutuu luonnon armoille, vailla yhteyttä ulkomaailmaan ja alitajuntaan kokemaan sivistyksen ja päivätajunnan ulkopuolella vaanivat kauhut. Samaan tapaan kuin Cravenin elokuvassa osoittautuu Identityssä tuntematonta vaaraa vastaan yhtä hyödyttömäksi suoraviivaiseen toimintaan uskovan poliisin Rhodesin (Ray Liotta) konservatiivinen asenne kuin uhkaa rajallisista lähtökohdistaan ymmärtämään pyrkivän entisen poliisin Edin (John Cusack) liberaalimpi suhtautumistapakin. Lopultakaan myös selväjärkisen ilotytön Parisin (Amanda Peet) tyyni asenne ei auta yhtään paremmin kuin tuoreen aviovaimon Ginnyn (Clea DuVall) pako hysteriaan. Normaaliutta kyseenalaistavan elokuvan moniäänisyyttä vaimentaa kuitenkin sen liimatun tuntuinen loppuratkaisu, joka konservatiivisesti antaa ymmärtää, että murhaaja istukoot sähkötuolissaan.

Identity ei olisi kuitenkaan aikansa kauhuelokuva, jos se tyytyisi vain kertailemaan vanhaa. Muodin mukaisesti sen tarina sisältää oikein ison keikauksen niin kuin vaikkapa Alejandro Amenábarin Others (2002). Uskottavuuden rajoja koetteleva käänne ravisuttaa tarinaa, mutta jättää sen kuitenkin ehjäksi. Onnistuneinta käänteessä on sen tapa selittää nivoa elokuvan tyylipiirteet tarjoamaansa selitykseen. Vaikka Identity onnistuu hyvin lajityypin ystävien viihdyttämisessä, on se liian itsetietoinen noustakseen klassikoksi niin kuin Others todennäköisesti tekee. Samoin kuin sarjakuvasta ei tule todellista keräilyharvinaisuutta tekemällä siitä sellainen heti uutena, ei kulttielokuvaakaan luoda tarkoituksella. Sellaisiksi hioudutaan vuosien saatossa.