I Went Down - pohjaan asti valkokangas

Miltei tasaisin väliajoin elokuvateattereihin ilmestyy post-Pulp Fiction -hengessä tehty rikosraina, mutta harvoin sellainen, joka tyylillä tehtynä jäisi mieleen. Yleensä sitä vain turtuu joko liikaan ja älyttömään huulenheittoon tai sitten vereen ja räiskintään. Nuoren polven ohjaajia on turhankin useasti jaksettu syyttää indie-elokuvan likaamisesta "tarantinomaisilla" elkeillä. Tämän varjolla usein unohtuvat ne muutamat loistavat elokuvat, jotka ovat nousseet samasta maaperästä.

Irlantilaisen Paddy Breathnachin tuorein elokuva I Went Down ei ehkä suoraan kuulu ilmeisimpiin kyseisen rintaman edustajiin, mutta vertailuilta on paha välttyä. Breathnach on kuitenkin tehnyt elokuvansa rehellisyydellä ja rennolla tyylillä ilman tarkoitusta luoda jotakin suurta tai käänteentekevää. Ja siinä missä I Went Down -pätkän Amerikan isoveljet keskittyvät pelkästään tyhjänpäiväiseen ammuskeluun, tämä erehtymättömän irlantilainen elokuva kääntää huomionsa sen henkilöihin ja dialogiin.

Kyseessä on jonkinlainen road movien ja rikoselokuvan risteys, mutta I Went Down kasvaa tästä kuitenkin sivuun. Tapahtumat käyvät ilmeikkäästi ja loistavasti kirjoitetun dialogin rinnalla toissijaisiksi. Aseiden heiluttelu ohitetaankin tyylitellysti ja tietoisesti, jotta voitaisiin keskittyä olennaiseen: kahden epäonnisen ja olosuhteiden heittelemän pikkurikollisen ystävyyteen.

Gitin (Peter McDonald) elämä tuntuu olevan pohjalla. Vankilasta vapautuminen ei paljoa lohduta, kun tyttöystävä on jättänyt ja alkanut seurustelemaan parhaan ystävän, Anton (David Wilmot), kanssa. Kun Git vielä pelastaa Anton velkojien käsistä, hän huomaa äkkiä joutuneensa yhä vain huonompaan tilanteeseen. Selvittääkseen välinsä paikallisen gansterin Tom Frenchin (Tony Doyle) kanssa Git joutuu lähtemään Bunnyn (Brendan Gleeson), huonomaineisen pikkurikollisen, kanssa hakemaan Frenchin vanhaa kumppania Frank Grogania (Peter Caffrey). Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene niin kuin suunniteltua ja epäonniset tapahtumat vievät kahta hyvin erilaista antisankaria pitkin Virheän saaren suo- ja kaupunkimaisemia.

I Went Downin stoutin musta huumori on ilmeisen irlantilaista: se on sekoitus outoa ja hämyistä nostalgiaa menneisyyteen, katkeruutta ja ennen kaikkea itseironiaa. Breathnachin Irlanti on kaikkea muuta kuin tunnelmallisia pubeja ja kauniita rantakallioita. Elokuva pirstaloi mytologisoidun kuvan rähjäisiksi kuppiloiksi, ulkomaalaisiksi hotelleiksi ja bensa-asemiksi. Päähenkilöistä huokuu kuitenkin se tunnettu irlantilainen lämmin kaverihenkisyys. Gitin surumielisen hiljaisuuden sekä Bunnyn jatkuvan suunsoiton ja nälvimisen keskelläkin heidän erisuhtaiset olemuksensa täydentävät toisiaan. He ovat kaikkea muuta kuin alati kohteliaan ja tuttavallisen irlantilaisen stereotyyppejä, mutta huolimatta huonosta onnestaan he eivät ole menettäneet elämänhaluaan – tai solidaarista toveruuttaan.

Elokuvan käsikirjoittaja, irlantilainen näytelmäkirjailija Connor McPherson, onnistuu sisällyttämään dialogin rivien väliin enemmän irlantilaisuutta kuin mitkään matkaoppaat yhteensä. Tämä ja Paddy Breathnachin silottelematon tyyli eivät vastaa tavallista nopeaa tai toimintapainotteista rikoselokuvaperinnettä, vaan tuloksena on hiljainen ja pieni tarina katsojalle läheisiksi ja inhimillisiksi kasvavista henkilöistä. Ainaisen volyymin ja spektaakkelin sijasta I Went Down maistuu elämälle, ystävyydelle sekä rennolle asenteelle – ja tietysti hyvälle, hitaasti lasketulle pintille Guinnessia.