Halloween valkokangas

Elokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat aina lähtökohdiltaan kyseenalaisia, ja harva kauhu-remake on onnistunut millään lailla. John Carpenterin Halloween – naamioiden yöhön (1978) kajoaminen haiskahtikin lähes pyhäinhäväistykseltä, varsinkin kun Halloweenilla oli jo tätä ennen seitsemän jatko-osaa. Kauhupainotteisesta industrial rockistaan tunnetun ohjaajan Rob Zombien puolesta täytyy kuitenkin mainita kolme asiaa.

Ensinnäkin Zombie on kauhugenreen syvällisesti perehtynyt ja siitä innostunut. Faniohjaaja on aina parempi kuin liukuhihnaohjaaja. Toiseksi Zombie ei ole lähtenyt kuvaamaan originaalia kuva kuvalta kuten turhaakin turhemmassa Psykon uudelleenfilmatisoinnissa 1998. Kolmanneksi, mikään elokuva, joka alkaa Kissin God Of Thunderilla, ei voi olla täysin mätä.

Zombie pohjustaa murhaaja Michael Myersin lapsuutta ja nuoruutta kunnolla. Siinä missä Carpenter kuittasi alun parissa minuutissa, lähes puolet Zombien versiosta keskittyy 10-vuotiaan Michaelin (Daeg Faerch) erittäin karuun lapsuuteen. Rikkinäisessä kodissa, koulukiusattuna ja identiteettihäiriöisenä kasvanut Michael kiduttaa jo pienenä psykopaatinalkuna pieneläimiä hengiltä. Perheen murhaamiseen johtanut tapahtumakaari sekä elämä vankimielisairaalassa pohjustavat aikuisen Myersin kehitystä kuten Batman Begins -elokuvassa pohjustettiin Bruce Waynen kasvua. Naamionsa kullakin.

Myersin hahmon taustoittamisella ja vahvalla, autenttisuuteen pyrkivällä profiloinnilla on perusteensa, jos tappajalle haetaan uskottavuutta. Ongelma on kuitenkin siinä, että Michael Myers, mykkä, varjoista iskevä ja pysäyttämätön tappaja on ennen kaikkea myyttinen hirviö. Myers on täydellisen pahan ruumiillistuma, aivan kuten Darth Vader oli yksi kiistattomimmista pahuuden ruumiillistumista, ennen kuin Tähtien Sodan esiosat kaivoivat esiin angstaavan teini-Anakinin. Pahan banaalius voi olla arjen todellisuutta, mutta ikoniseen kauhuun se ei sovi.

Vaikka oikeassa elämässä sarjamurhaajilla on luultavasti ollut häiriintynyt lapsuus, Halloween ei ole oikeaa elämää eikä Myers oikea sarjamurhaaja. Myers on myytti, legendan mörkö. Elokuvan olisi myytinpurkuongelmista huolimatta voinut silti jättää rohkeasti pelkäksi esiosaksi, joka olisi päättynyt Myersin karkaamiseen sairaalasta. Tämän jälkeen elokuvan rytmi ja rakenne muuttuu, ja Zombie lähinnä toistaa Carpenterin elokuvan juonen sellaisenaan, tosin vain latteammin.

Aikuista Myersia esittävä valtavankokoinen ex-vapaapainija Tyler Mane sopii kuitenkin rooliinsa fyysisesti liki täydellisesti, Myersin uhkuessa fyysistä väkivaltaa joka solullaan. Myös Laurie Stroden roolissa oleva nuori Scout Taylor-Compton on hyvä, tietoisesti erilainen valinta kuin Jamie Lee Curtis aikanaan.

Zombien versioon on lisätty verta ämpärikaupalla ja teinityttöjen paljaita tyrkkytissejä riittäisi Michael Myersin lisäksi myös Russ Meyerille. Minkä Zombien versio voittaa hurmeen pärskyttelyssä ja nuoren lihan esittelyssä, sen se kuitenkin menettää lähiöelämän ahdistusta symbolisoivassa pahaenteisyydessä, jonka urbaanille kauhutunnelmalle ei ole löytynyt voittajaansa.

Vaikka Zombien kisällinäyte on kohtuullinen. Mestari-Carpenter päihittää oppipoikansa kevyesti. Muusikko-ohjaaja onnistuu kuitenkin korjaamaan alkuperäisteoksen erään uskottavuusongelmia tuoneen detaljin. Zombien Myers ei osaa tiettävästi ajaa autoa, toisin kuin Carpenterin Myers. Tai ehkä autokouluja ei enää järjestetä psykopaateille?