Exit 8 valkokangas

Muistatko Hohdon (The Shining, 1980)? Tarkemmin, muistatko kohtauksen, jossa nuori Danny Torrance (Danny Lloyd) ajaa kolmipyöräisellään ympäri Overlook Hotelin autioita käytäviä? Enemmän tai vähemmänkin ansioituneet elokuvan ystävät varmasti muistavat. Tuon kohtauksen mieleenpainuva piirre ei ole sen jännitteen laukeaminen, vaan odotus, mitä kamera paljastaa seuraavan kulman takaa. Toinen kysymys: oletko koskaan halunnut nähdä tämän kohtauksen venytettynä puolentoista tunnin elokuvaksi? Nyt tämä unelma voi toteutua.

Exit 8 on hitiksi nousseeseen kävelysimulaattoripeliin perustuva nykypäivän kauhutarina. Nimettömäksi jäävän miehen (Kazunari Nimomiya) työmatka saa ikävän käänteen, kun hänen ex-tyttöystävänsä ilmoittaa olevansa raskaana. Tämä järkytys jää pian taka-alalle, kun mies huomaa olevansa jumissa yliluonnollisessa ajan ja tilan silmukassa. Hänen on pelattava kummallisten sääntöjen mukaan vapautuakseen ennen kuin peli koituu hänen kohtalokseen.

Pelin ja elokuvan välisessä adaptaatiossa ehkäpä kipein taitepiste on mekaniikan ja kerronnan välillä. Videopeli rakentuu säännöistä, joita noudattamalla pelaaja pääsee etenemään uuden informaation pariin. Elokuvan sisäiset säännöt on usein piilotettu, ne enemmänkin aistitaan kuin tiedostetaan. Ristiriita on tässä tapauksessa ratkaistu epäröimättä – katsojalle selitetään muutaman harjoittelukierroksen ja päähenkilön yksinpuhelun kautta, mitä oikein tapahtuu. Päätöstä ei voi kutsua kovin inspiroituneeksi, mutta sen myötä yleisö ei joudu haparoimaan.

Exit 8:n paras anti on sen toisinaan saavuttama epämiellyttävä ambienssi. Käytännössä koko elokuva tapahtuu kliinisen valkoisessa metrotunnelissa, ja vaikka ympäristö käy pitemmän päälle tylsäksi, klaustrofobia hiipii katsojaan. Muutaman kymmenen metrin pätkä metrolaiturilta toiselle on oikealla tavalla arkinen tila, johon juuttumisessa on perverssi viehätys.

Tilaa ei kuitenkaan hyödynnetä optimaalisesti. Elokuva alkaa harvinaisen kömpelöllä POV-tekniikalla, joka saa pelkäämään koko teoksen olevan yhtä kankea. Lohdullisesti kerronnan keinot kyllä laajenevat nopeasti, mutta kovin laajasta repertuaarista ei voida puhua. Kamera seuraa henkilöitä joko suoraan edestä tai takaa, muistuttaen yhä liiaksi peliä. Kun suurin osa kestosta kuluu tutulla käytävällä, näkee samat kompositiot useammin kuin olisi tarpeen.

Ei-narratiivisen pelin adaptoiminen pakottaa elokuvan tuomaan siihen elementin, jonka alkuperäisen tekijät kokivat turhaksi. Tämä muodostuu usein ongelmaksi. Exit 8 pitää draamansa tietoisesti ohuena, ja vaikka se ei juuri onnistu luomaan panoksia tällä saralla, ei se myöskään tuhlaa katsojan aikaa. Isoin ongelma käsikirjoituksessa on kyvyttömyys luoda jännittäviä tilanteita ilman hahmojen älyvapaata toimintaa. Alituiseen huomaa antavansa heille äänettömiä, ärtyneitä käskyjä. Selvästikään he eivät ole katsoneet kovin montaa kauhuelokuvaa.

Temaattisesti teos on suorasukainen. Japanin syntyvyysasteen alhaisen tilan tietäen tuntuu asetelma isyydestä epävarmasta miehestä yhteiskunnallisesti latautuneelta. Sääli että tämä jää helpon ”suojele lasta” -estetiikan alle. Kulminaatio on mitäänsanomaton nosto yksilön vastuusta. Tällainen moralisoiva opetus on turha yritys tuoda painoa höyhensarjalaiseen sisältöön

Exit 8 tulee lähes varmasti tyydyttämää ne katsojat, jotka haluavat nähdä pelin estetiikan ja mekaniikat elokuvalliseen skaalaan laajennettuina. Sen muut ansiot ovat itsenäisesti tarkasteltuina kuitenkin vaatimattomat – en usko, että moni tulee kokemaan tarvetta ladata peliä istuttuaan tämän tulkinnan läpi. Exit 8 on vajavainen elokuva, silti jokseenkin niin hyvä kuin tästä materiaalista ammennettuna se voisi olla. Se täyttää potentiaalinsa teelusikan kiitettävästi.