Eagles of the Republic valkokangas

Robert Redford (1936–2025) poistui keskuudestamme noin viikko sitten. Suuruuksien väistyminen sallii aina hetken peilata maailmaa heidän kauttaan: mitä he ovat muuttaneet, mihin jää aukko heidän jälkeensä? Valtavan monipuolisen ja ansiokkaan uran kirkkaimpia valoja oli hänen työnsä poliittisten jännärien saralla niille kultaisella 1970-luvulla. Korppikotkan kolme päivää (Three Days of the Condor, 1975) ja Presidentin miehet (All the President’s Men, 1976) ovat yhä standardi siinä, miten vallankäytön rattaat ja esivallan esiripun taakse tirkistäminen tehdään kaikkea muuta kuin kuivasti.

Tämän alagenren ei voi nykypäivänä sanoa olevan voimissaan. Poikkeuksia tietenkin on, mutta viihteessä ei juuri pyritä lavastamaan poliittista elämää tavalla, joka tietoisesti kommentoisi mielekkäästi sen hetken keskusteluja ja pelkoja. Siksi onkin sekä osuvaa että innostavaa, että teattereihin saapuu Eagles of the Republic, joka dramatisoi Egyptin poliittista tilannetta.

George Fahmy (Fares Fares) on Egyptin suurin elokuvatähti. Keski-ikäisen näyttelijän elämä on kuitenkin levällään, josta jäävuoren huiput ovat nuori rakastajatar ja etääntynyt suhde poikaan. Yhä taiteellista itsekunnioitusta omaavan Fahmyn elämä ja arvot joutuvat entistä pahempaan hullunmyllyyn, kun hänet värvätään voimakeinoin esiintymään maan hallitusta pönkittävässä propagandaelokuvassa

Kunnioitettavaa elokuvassa on sen halu sitoa poliittinen pelikenttänsä tosimaailmaan. Kriitikko ei tässä tapauksessa voi väittää olevansa Egyptin sisäpolitiikan asiantuntija, joten analyysiä käänteiden aktuaalisesta uskottavuudesta on turha edes yrittää. Maan todellisen presidentin al-Sisin läsnäolo oleellisena osana juonta lisää ainakin tunteen tasolla tarinan panoksien painokkuutta.

Risteävät ambitiot syövät Eagles of the Republicin tehoja. Kahden tunnin ja kymmenen minuutin pitkähköön pakettiin on sisällytetty takahuoneiden poliittista peliä, propagandaelokuvan tuottamisen dilemmoja, tarina monikasvoisesta elokuvatähdestä ja tästäkin irralliselta tuntuva samaisen näyttelijän kaksinkertainen syrjähyppy, joka ei kohtuullisesta ruutuajasta huolimatta lisää mitään aromia kakkuun. Näistä palasista olisi saanut leivottua esimerkiksi tiiviin trillerin tai minisarjan enigmaattisen tähden eksoottisesta elämästä. Nyt ne sinkoilevat kuin joukko kahlitsemattomia komeettoja.

Tämä eri tarinoiden haluttomuus sekoittua kuin öljy veteen johtaa epätasaiseen toimivuuteen. Fahmy on riittävän arvoituksellinen hahmo pitämään katsojan varpaisillaan alkupuolella, kun tarina jonkin aikaa hakee muotoaan. Pian tapahtumat kuitenkin liukuvat todella kuluneille urille, ja elokuvatuotannon aikana tapahtuva sensuurin puristus on haukotuttavan tuttua. Uupumuksen jo voittaessa kolmas näytös kuitenkin uskaltaa heittää ilahduttavia kapuloita rattaisiin, joka tuottaa yhden odottamattoman huippukohdan. Loppunousu jää tyngäksi, mutta tasapaksuuden se eliminoi armottomasti.

Eagles of the Republic ei liidä ongelmitta jännärinä, saati henkilökuvana. Fahmy on tarinan käänteissä vähäpätöinen hahmo, ja katsoja ei ankkuroidu hänen perspektiiviinsä tapahtumista, sillä hänen todellinen luonteensa jää hämäräksi. Tämä ei ole kuin Mephisto (1981), jossa näyttelijän mysteeri on integraalinen katsojan suhteeseen tämän kanssa. Fahmy on enemmän juonen kuin psykologian määrittelemä hahmo, jota edes Fares ei tunnu ymmärtävän.

Elokuvan viimeinen kohtaus yrittää sitoa kaiken yhteen kohtuullisen nokkelalla rinnastuksella uhkapelaamisen ja poliittisen puolen valitsemisen välillä, mutta se ei merkitse niin paljon kuin voisi. Teos ei päästä katsojaa riittävän lähelle yksityiskohtaisia prosesseja, jotta sen viesti voisi olla voimakas. Jäljelle jää olan kohautus ajatukselle, joka joutuu taistelemaan ajastaan erillisten juonteiden kanssa alusta loppuun.