E valkokangas

Anna Erikssonin elokuvat eivät ole turisteille. Videotaiteen ja elokuvan risteyskohdassa liikkuvat teokset eivät ole helppoja katsottavia täysin kylmiltään, vaan tyylilajista on hyvä tietää jo etukäteen. E on Erikssonin elokuvista helpoiten lähestyttävä. Se on ehein kokonaisuus ja visuaalisesti tyylikäs. Se jää intiimin M:n (2018) ja suureellisen W:n (2022) välimaastoon tarinallisuudellaan.

Suomen pääministeri (Anna Eriksson) saa näyttävän hermoromahduksen kesken Nobel-juhlallisuuksien. Hän päätyy harhailemaan keskelle autiomaata, jonnekin todellisuuden rajamaille. Aavikon jakavat muut ajan ja paikan hävittäneet harhailijat ja kaksoisolennot. Yhteydenotot muualta jäävät kaiuiksi eetteriin, eivätkä koskaan saa vastausta. Todellisuuden hämärtyessä aika ja paikka menettävät merkityksensä.

Eriksson palaa W:n kylmistä industriaalisista tiloista takaisin luonnon elementteihin. E:ssä aavikko tallentaa jokaisen askeleen ja liikkeen tarkasti. Ajan kuluessa tuuli kuitenkin tuhoaa ja hautaa kaiken sinne kuulumattoman. Vieraista ja esineistä tule osa autiomaata hieman samalla tapaa kuin M:n ylikasvanut puutarha valtaa tilaa itselleen ennen huolitellussa pihassa.

Lihallisuus teemana jatkuu myös E:ssä. Kyse ei ole halusta tai kaipuusta, vaan dialogissa toistuvat muistot tuntuvat ontolta valtapeliltä. Alastomuus, jota elokuvassa on aiempia elokuvia vähemmän, ei ole tarkoitettu vietteleviksi kuviksi, vaan osoitus hitaasti yhteiskunnallisista kahleista vapautuvasta ruumiista. Ruumiit sulavat hiekan joukkoon ja vaatteet, joista pidetään kiinni viimeiseen asti, muuttuvat poispääsyksi erämaan todellisuudesta.

E on visuaalisesti vaikuttava. Se on täynnä tarkasti mietittyjä kompositioita, jotka tuntuvat paikoitellen viittaavan tunnettuihin maalauksiin kuten Andrew Wyethin Christina's World tai Edward Steichenin valokuviin. Kuvakulmat ovat jähmeitä, eikä elokuvan liike tule kamerasta, vaan kuvien sisältä. Erämaassa harhailevat hahmot ja tuulen kuljettama hiekka pitävät muuten staattisen kuvan liikkeessä.

Poliittinen kehystarina tuo E:hen yllättävää keveyttä. Sen huumori nousee hetkistä, jolloin mikä tahansa ele voidaan kääntää poliittiseksi kannanotoksi ja perustella lukemattomin tavoin. Todellisuuden sirpaloituminen jatkuu myös aavikon ulkopuolella. Politiikka leimautuu elokuvassa mediapeliksi ja tyhjiksi sanoiksi. Vaikka pääosassa on Suomen pääministeri, ei elokuvan kritiikki ole suunnattu kotimaan politiikkaa kohti. Globaali imagokeskeinen politiikka tuntuu kuitenkin hieman liian laajalta kohteelta.

Vaikka Anna Eriksson tuntuu löytäneen oman äänensä ja vahvuutensa elokuvan tekijänä, jää E silti hieman ontoksi ja staattiseksi. Teos tuntuu kallistuvan elokuvan puolelta enemmän videotaiteeseen varsinkin sen jäykän kuvallisuuden kautta. E on silotellumpi visuaalinen kokonaisuus kuin aikaisemmat elokuvat ja tuntuu jääneen enemmän kiinni kuvien tasoon. Kuuma erämaa jää viileäksi ja etäiseksi.