Eläintohtori 2 valkokangas

Onnelliset ne, jotka saivat kasvaa Lassien seurassa. Mikäpä sen mukavampaa, kuin reipas ulkoilmaseikkailu rehtine perusarvoineen. Supersankari Lassie ei - muistaakseni - piereskellyt, kuseksinut, paskonut saatikka kuksinut puhumattakaan haukahdellut mukahauskoja ja puolikyynisiä yksirivisiä ja pikkupornahtavia vihjailuja. Ja isännässä oli isällisen miehekästä karheutta ja selkärankaa, sellainen röökivapaa Mallu-mies. Niistä tykkäsivät - muistaakseni - niin muksut, äiskät, iskät kuin mummut ja vaaritkin. Eli siis loppujen lopuksi on aika monta syytä vihata Lassietakin. No oli miten oli, en ikinä vaihtaisi yhtäkään Lassieta tuhanteenkaan suolikaasuntuoksuiseen Eddie Murphyn haahuilemaan Eläintohtoriin.

Eläintohtori 2 jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Eläimet puhuvat, mutta Eddie ei vastaavasti ole hiljaa. Eläimet levittävät eritteitään ja piereskelevät, mutta Eddie ei edelleenkään ole hiljaa. Eläimet on inhimillistetty. Eddiestä en mene takuuseen. Tarinaan on sekoitettu iloiseksi sekamelskaksi perhearvoja, luonnonsuojelua, kikattavaa pierukakkahuumoria, pikku tuhmia kaksimielisiä sutkautuksia, romantiikkaa ja söpöjä karvaturreja ennalta arvattavissa kommelluksissa. Eli Eläintohtori 2 on kaikin puolin täysiverinen kokoperheen tyhjää potkiva mitättömyys, josta käteen ei jää sen kuuluisan hatullisen jälkeen muuta konkreettista kuin kumma tunne siitä, että lapsuuden suloinen viattomuus on todellakin kuollut.

Eläintohtori 2 yrittää tarjota jokaiselle jotakin onnistuen olemaan vain valju ja tylsä rahastus jo kertaalleen nähdyn idean ympärillä. Jos se todellakin olisi ollut kunnollista ja roisia peräpäähuumoria, niin mikä ettei, mutta tällaisenaan Eläintohtori 2 on ainoastaan kiltti ja laimea South Park -esikoulu. Ja surulliseksi loppuloaksi on heitettävä vielä kaihoisa muistelo Eddie Murphyn kultaiseen 80-lukuun, jolloin mies teki sentään jokusen ihan viihdyttävänkin elokuvan. Silloin hänen ei tarvinnut olla hiljaa.