Daybreakers valkokangas

Viime viikon Zombielandissa zombit olivat perineet maan, tällä viikolla vuorossa ovat vampyyrit. Australialaisten Spierigin veljesten ohjaama ja käsikirjoittama Daybreakers on onnistunut genre-elokuva, joka vääntää tutuista aineksista tuoreelta tuntuvan asetelman. Se on rehdisti matalaotsainen elokuva bensaräjähtävine vampyyreineen. Pinnan alta löytyy kuitenkin monia teemoja, joita ei käsitellä saarnaavasti.

Siinä missä zombimaassa uusi uljas maailma ja yhteiskunta jäivät lähinnä viitteellisiksi, ovat Daybreakersissa nämä asiat etualalla. Vuonna 2019 lähes kaikki ihmiset ovat taudin seurauksena muuttuneet vampyyreiksi. Itse verenimijät ovat niin perinteisiä kuin voivat olla: peilikuvaa ei näy ja puuvaarna sydämeen tappaa lopullisesti. Yhteiskunta ei ole kuitenkaan luhistunut. Päiväsaikaan ei tietysti voi liikkua ilman vahvasti suojattuja autoja ja maanalaisia käytäviä, mutta pääpiirteittäin maailma makaa kuten ennenkin. Mitä nyt jokaöiseen kahviin lirutetaan maidon sijasta verta.

Skenaario vampyyrien sivistyneestä yhteiskunnasta on tuttu jo Richard Mathesonin 1960-luvulla julkaistusta Olen legenda -kirjasta, mutta eipä asetelmaa pahemmin ole hyväksikäytetty. Daybreakersin maailma kaikkine yksityiskohtineen on mielenkiintoinen, ja koko elokuvan konsepti on vahva. Uuden yhteiskunnan ongelmat syntyvät luonnonvarojen ryöstöviljelystä. Ihmisiä ei ole enää pahemmin jäljellä, mikä johtaa maailmanlaajuiseen veripulaan, mikä taas johtaa uuden yhteiskuntaluokan syntyyn.

Allegorioita ei onneksi alleviivata eikä katsojaa aliarvioida. Elokuva ei myöskään kuvittele olevansa älykkäämpi kuin mitä se on. Verta roiskuu litrakaupalla ja päitä lentelee. Ilahduttavasti tietokone-efektit ovat saaneet antaa sijaa vanhakantaiselle käsityölle. Vielä kun tarina parannuskeinoa vampirismiin etsivästä veritautien tutkijasta nivoutuu sujuvasti elokuvan teemoihin, ollaan jo reilusti voiton puolella.