Cecil B. Demented valkokangas

Cecil B. Demented on aito roskaelokuva. Se on takuutavaraa kaikille, jotka nauttivat karrikoiduista hahmoista, päättömistä juonenkäänteistä ja anarkistisesta ilkeilystä. Ne, jotka odottavat elokuvallisia arvoja, voivat jäädä suosiolla kotiin. Mutta heille Trashveteraani John Waters ei ole koskaan elokuviaan suunnannutkaan. Suosittelen elokuvaa kaikille tusinaviihteen vakiokaavoihin kyllästyneille ja Kummeli-tyyppisestä huumorista pitäville katsojille.

David Mametin State and Mainin tapaan myös tässä on aiheena elokuvan tekeminen. Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, sillä Waters rienaa Hollywoodin valtavirtaa minkä kerkiää. Elokuvan juoni on hänelle vain tekosyy päästä marssittamaan toinen toistaan kahjompia ja rivompia tyyppejä kameran eteen. Suuruudenhullu underground-ohjaaja Cecil B. Demented (Dorff) kaappaa filmiryhmänsä avustuksella diivailevan filmitähden (Griffith), tarkoituksenaan pakottaa tämä mukaan omaan elokuvaansa. Cecilin johtama sekopäinen friikkilauma vannoo kuolemaa mainstream-elokuvalle ja tekee terrori-iskuja Hollywoodin eliitin pippaloihin ja kuvauspaikoille.

Waters ulostaa innolla jatko-osien jatko-osia tuottavan tekopyhän filmikaupungin päälle. Kaikki sovinnainen ja keskinkertainen on tuttuun tapaan herjan kohteena, mutta myös pornoteollisuus ja dogma-otteella todellisuutta taltioivat friikit saavat osansa. Sankareita - jos semmoisia tässä nyt onkaan - ovat sovinnaisuudelle selkänsä kääntäneet kapinalliset ja pervot. Asenteellisesti Watersin tuotos on täyttä rautaa, mutta pitkälle elokuvaa jaksaa katsoa pelkän asenteen takia? Yliampuvaa pelehtimistä roskan hengessä ja kyynistä pilkkaa riittää runsaasti, mutta muuten ideat ovat ohjaajalta lopahtaneet kesken kaiken. Itsetietoisen, Waters-fanien hehkuttaman "roska-estetiikan" ja onnettoman puskafarssin ero kun on vain veteen piirretty viiva.

Cecil B. Demented on välillä nautittavan huono elokuva, mutta ei sittenkään pääse tarpeeksi syvälle roskatynnyriin ollakseen todella haastava törkykasa. Toisaalta myös Watersin varhaiset, vahvaa kulttimainetta nauttivat elokuvat ovat tarkoituksellisessa huonoudessaan suorastaan sietämättömiä. Pink Flamingosin mainekin perustuu kohtaukseen, jossa Divine popsii innolla koiranpaskaa. Nyt ei sentään päästä niin pitkälle. Jos sivuosassa vieraileva "Amerikan Mirja Pyykkö" Ricki Lake olisi tehnyt tässä saman tempun, pitäisi kai antaa yksi sympatiapallukka lisää.