Laaja kattaus elokuvamusiikkia

Suomalainen elokuvamusiikki -sarja jatkuu Fennada-Filmin elokuvien säveliä esittelevällä tuplalevyllä. Sitä täydentämään ilmestyy kohdakkoin myös yhtiön vaiheita ja sen tuotantoa perkaava kirja, joten levyjulkaisu on tullut ulos osuvaan saumaan. Fennada oli kotimaisen elokuvan studiokauden (1920–1963) kolmas suuri elokuvavalmistamo Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden rinnalla. Se oli kahta muuta pienempi ja perustettiin niitä myöhemmin. Fennada syntyi vuonna 1950, kun 1942 perustettu Fenno-Filmi ja 1912 alkunsa saanut Adams Filmi yhdistivät tuotantolinjansa.

Tuotannollisesti Fennada-Filmi oli paljolti samoilla linjoilla kahden muun suuren kanssa. Olikin luonnollista, ettei Suomen kaltaisessa pienessä maassa ollut mahdollisuuksia valtaviin irtiottoihin. Voisi ehkä todeta Fennadan olleen jossain Suomi-Filmin ja SF:n välissä. Se toteutti ahkerasti esimerkiksi sotilasfarsseja, kuten teki myös Suomen Filmiteollisuus, mutta Suomi Filmi pitäytyi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaupunkilaisemmassa viihteessä.

Tekijät ovat kertoneet, että pienemmässä yhtiössä oli jossain määrin kodikkaampi tunnelma kuin kahdessa muussa suuressa. Yhtiön pääohjaaja ja arvovaltatuotantojen tekijä oli pitkään Roland af Hällström ja hänen varhaisen kuolemansa jälkeen jonkin aikaa Matti Kassila. Viihteellisemmästä tuotannosta vastasivat esimerkiksi Ville Salminen ja tuottelias Aarne Tarkas. Myös Lasse Pöysti teki ohjaajanuransa nimenomaan Fennadassa. Näiden kaikkien ohjaajien elokuvien musiikista on runsaasti näytteitä käsillä olevalla tuplalevyllä.

Teemoissa kulkuriromantiikkaa ja kaukokaipuuta

Cd:llä keskitytään pääasiassa yhtiön viihteelliseen elokuvatuotantoon. Painotus on 1950-luvulla, mutta vanhimmat esiin päässeet elokuvat ovat vielä Fennon tuotantoa. Jorma Nortimon ohjauksesta Kyläraittien kuningas (1945) on levylle poimittu Heikki Aaltoilan kansansävelmästä muokkaama Asikkalan puiset rattaat, jota käytettiin myöhemmin myös Lasse Pöystin tähdittämässä elokuvassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950), joka kylläkin on SF:n tuottama. Vuodelta 1945 on myös Yrjö Nortan ohjaama Matkalla seikkailuun, josta puolestaan levyllä on radion viihdeorkesterin esittämä instrumentaali Intermezzo.

Levyillä näkyvät aikansa viihteen trendit. Mukana on runsaasti niin kulkuriromantiikkaa kuin eksotiikalla silattua kaukokaipuutakin. Pasi Jääskeläisen näytelmään perustuvasta Ville Salmisen ohjaamasta musikaalista Laivan kannella (1954) on mukana runsaasti lauluja, samoin Aarne Tarkaksen ainoasta värielokuvasta Kulkurin masurkka (1958). Tarkaksen mukana matkataan myös Villiin pohjolaan, jossa lännenkaupungin nimikin on Utopila. Kaipuuta ja ulkomaisia vaikutteita oli silti mukana muidenkin lajityyppien elokuvissa ja niiden sävelissä. Kaukokaipuuta koettiin niin rikoskomediassa Kovanaama (1954) kuin myös sotilasfarssissa Sankarialokas (1955), jossa soi Ilta Budapestissa.

Runsaasti kohokohtia

Levyt ovat sarjansa yhdestoista ja kahdestoista osa. Edellinen sisältää 26 ja jälkimmäinen 30 esitystä. On väistämätöntä, että joitakin tulkintoja aika on puraissut. Kaikkien kulttuurihistoriallinen arvo on silti huomattava. Mukana on myös runsaasti kuuntelemisen useaan kertaan kestäviä kohokohtia.

Levy 11 alkaa klassikolla, kun Tapio Rautavaara esittää Pohjolan yön elokuvasta Salakuljettajan laulu (1952). Tällä kertaa George de Godzinskyn sävellyksestä kuullaan harvinainen pikalevyversio. Klassikko toimii tälläkin tavoin. Börje Lampeniuksen esittämä Se ehkä unta oli vain elokuvasta Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) on kaunista kuultavaa. Tapio Ilomäen sävellyksen äänimaailmassa pitkine soitto-osuuksineen on vaikutteita edellisten vuosikymmenien musiikista. Leif Wagerin elokuvauran kohokohtiin kuuluu puolestaan af Hällströmin mainio draama Saariston tyttö (1953). Wager pääsi siinä myös laulamaan ja erityisesti hieno ja tunnelmallinen Kotikylän laulu kuoro-osuuksineen jää mieleen.

Wager lauloi myös toisessa samana vuonna valmistuneessa af Hällströmin ohjauksessa, episodielokuvassa Kolmiapila, jota olivat ohjaamassa lisäksi Esko Töyri ja Kyllikki Forssell. Säveltäjänä toimi de Godzinskyn sijasta tällä kertaa Tauno Pylkkänen. Laulunumerot ovat taas mainioita. Tietäni yksin kulkiessain ja Onnen etsijä ovat Wagerin tähti-imagon mukaisesti haaveellisia ja vakavia esityksiä, joissa on kenties havaittavissa liedin vaikutteita.

Yksi levysarjan suola on ehdottomasti ollut se, että jo hieman unohduksiin painuneet laulajat ovat päässeet esiin. Yksi tällainen on Ami Loven, jonka erinomaiset esitykset kruunaavat levyn. Kehtolaulu ja Merimies se laivallansa seilailee yhdessä Auvo Nuotion kanssa laulettuna elokuvasta Laivan kannella tuovat komeasti esiin taiteilijan taidot. Kehtolaulu välittää kirpaisevasti ihmisen kaipuun alkuperäiseen ja ongelmattomaan yhteyteen olemassaolon kanssa. Jälkimmäisessä taas nousee esiin matkalla olon viehätyksen ja kotiin kaipaamisen ristiriita, kuten merimies- ja kulkurilauluihin tietysti sopiikin. Harry Bergströmin sovitukset Emil Kaupin alkuperäisiin sävellyksiin tuovat herkästi esiin sävelmien tunnevivahteet.

Riemastuttava yllätys olivat Lasse Pöystin ohjauksesta Kaksi hauskaa vekkulia (1953) löytyneet pari helmeä. Veikko Tuomen esittämä Lumpeenkukka henkii luonnontunnetta ja kaipausta. Lampi on laulun moniulotteinen symboli ja tuo mieleen Douglas Sirkin klassikkomelodraaman Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956) tunnot menetyksestä. Radion viihdeorkesteri puolestaan päättää levyn kunnianhimoisella instrumentaalilla Rapsodia pianolle ja orkesterille teemasta Onnen sävel. Esitys tarjoaa kepeän nimen vastapainoksi todellisia hermosäveliä. On harmi, ettei tällaisia instrumentaaleja levytetty enempää kotimaisen elokuvan kultakaudella.

Tangokuninkaasta Palmun juurelle

Levy 12 menee suoraan asiaan, kun itse Olavi Virta pääsee ääneen. Hän esittää laulun Kaksi sydäntä elokuvasta Lumikki ja seitsemän jätkää (1953). George de Godzinskyn sävellykseen teki kauniit sanat tekstitaituri Lauri Jauhiainen.

Elämäkertaelokuvat olivat suosittuja jo 1950-luvulla. Haitaritaituri Vili Vesterinen sai omansa Ville Salmisen ohjaamana vuonna 1955 nimellä Säkkijärven polkka. Tarina oli toki osin vapaamuotoinen, eli se ei noudattanut kaikin osin kohteensa elämää. Mainiossa leffassa on totta kai myös muistettavaa musiikkia. Myöhemmin nimelleen omistetun laulukilpailun saanut Mirjam Helin esittää Mirjan laulun Vilin mielitietystä. Oopperalaulaja tekee hienoa työtä tässä Harry Bergströmin säveltämässä ja Erkki Ainamon sanoittamassa tunnelmapalassa.

Elokuvassa kuullaan myös ehkä Säkkijärven polkan paras versio! Bergström teki Vesterisen tunnuskappaleesta orkesterisovituksen, jonka soitti Helsingin teatteriorkesteri. Revittely ottaa polkasta hienosti tehot irti, eikä olekaan ihme, että Peter von Bagh poimi tämän Fennadan tarinansa (1993) tunnusbiisiksi.

Bergström sävelsi myös Aarne Tarkaksen Suomi-länkkärin Villi Pohjola (1955). Helena Eevan sanoittama samanniminen tunnusbiisi kuuluu kotimaisen westernmusiikin harvalukuisiin klassikkoihin. Kukaan muu kuin Tapio Rautavaara tuskin olisi voinut sitä yhtä vakuuttavasti tulkita. Rautavaaran esittämää Tundra-Taunoa epäillään rikoksesta ja hän on siksi yksinäinen. Sankari saakin tyytyä tulkitsemaan tunteitaan koiralle kauniin Minun onneni -kappaleen välityksellä. Sen lauloi levylle muutenkin runsaasti elokuvasävelmiä levyttänyt Kalevi Korpi. Hänen tulkintojensa esiinnousu on ollut yksi levysarjan suuria iloja.

Kuten mainittua, Tarkas siirtyi kolme vuotta myöhemmin kulkuriromantiikan ja värielokuvan pariin Kulkurin masurkassa. Ami Lovén levytti useampiakin elokuvassa kuultuja kappaleita. Niistä paras on kaunis Yksinäisyys, jossa kulkijan tuntemukset sulautuvat luontoon Bergströmin sävellyksessä ja Helena Korpelan sanoituksessa.

Levy huipentuu kolmeen hienoon esitykseen. Ensin kuullaan Hannes Häyrisen ohjaamasta Iskelmäketjusta (1959) Erik Lindströmin säveltämä klassikko Liian vähän aikaa Irmeli Mäkelän ja Jörgen Petersenin esittämänä. Tekstistä vastasi säveltäjän vaimo Vuokko Hillevi Lindström.

Tämän jälkeen seuraa vielä kaksi instrumentaalia. Suomen Ennio Morriconeksikin kutsutun Osmo Lindemanin elokuvasävellysten arvostus tuntuu vain kohoavan. Hänen ensimmäinen työnsä tällä saralla oli Matti Kassilan Kianto-filmatisointi Punainen viiva (1959), johon Lindeman laati modernistisen musiikin. Levyllä on noin kuuden minuutin mittainen jakso orkesterin esittämänä, pääasiassa elokuvan alkupuolelta. Viimeiseksi on säästetty säveltäjän revittelyä rakastetusta Kaasua, komisario Palmusta (1961). Mukana on niin vauhdikas pianoteema Lankelan ja Kuurnan remuisan yönvieton taustalta kuin uhkaavaa urkumusiikkia filmin alusta. Hienoja koontoja kumpikin levyn huipennukseksi.

Levyn on tuttuun tapaan julkaissut turkulainen Artie Music. Asiantuntevat esittelytekstit on laatinut sarjan primus motor Juha Seitajärvi ja restauroinneista on vastannut Robert de Godzinsky. Kulttuuritekohan tämä taas on, jos mikään.

Lue myös: Suomalainen elokuvamusiikki