Kaupungin katutason elämää

Päähahmon näkökulmasta kerrotut tarinat sisältävät usein elokuvakerronnan herkullisimpia hetkiä. Ne ilmaisevat katsojalle asioita, jotka pohjautuvat ihmismielemme psykologiaan, minkä vuoksi pääsemme äärimmäisen lähelle hahmoa. Ne onnistuvat parhaimmillaan tiivistämään suuria teemojaan hyvin intiimiin kokonaisuuteen, joka on vaivatonta katsoa, mutta herättää paljon ajatuksia.

Jos seuraamme vaikka Charles Chaplinin tai Buster Keatonin elokuvia, huomaamme niiden lähestyvän isoja asioita maantasalta. Teollistuneen ja kaupungistuneen yhteiskunnan vaikutuksista tuodaan esiin monimutkaisia alatekstejä, mutta itse elokuvat ovat kuitenkin melko kevyitä ja nautittavia katsoa. Usein elokuvien miljöinä toimii suurkaupunki, jonka katuja tallustavat hahmot kohtaavat mielettömiä sattumuksia. Kaiken komedian keskiössä on kuitenkin vakavat ja laaja-alaiset teemat. Charles Chaplin ei vain tuonut legendaarisella kulkurillaan draamaa ja tarinankerrontaa uudelle tasolle, vaan onnistui luomaan järkälemäisen esimerkin siitä, miten tiivistää suurieleinen draama mahdollisimman pieneen muotoon. Miten kaupungin katuja tallustavilla kulkureilla on niin merkittävä asema tarinankerronnan välineenä ja miksi vastaavista elokuvista on erityisesti tänä päivänä huutava pula?

Kun katselemme uusia Oscar-voittajia, kekseliäät draamat pääsevät luonnollisesti akatemian huomioon. Nykyisin kriitikot arvostavat nokkelaa ja katsojaa yllättävää tyyliä, jota useat 2020-luvun merkittävimmät teokset edustavat. Erityisesti Christopher Nolanin monikerroksellisuutta ylistetään ja vastaavista elokuvista on syntynyt jo lähes oma alagenrensä. Tänä päivänä arvostetut teokset tuntuvat pyrkivän jatkuvasti monimutkaisempaan ja nerokkaampaan suuntaan, mutta trendi vie itse teosten sisällöstä valtavasti pois. Nolanin tekniikat tarinankertojana edustavat usein monimutkaista kerroksellisuutta, mutta on pakko tuoda esille elokuvien paikoittainen pinnallisuus aiheidensa kanssa. Onko elokuvan ulkokuoren toteuttaminen kekseliäällä tavalla se, mitä niin kovasti arvostetaan ja jääkö tematiikka loppukädessä hieman latteaksi?

Vastaavat keskustelut tuovat mieleen jo mykkäelokuvien aikaan kehitetyn tarinankerronnan opin: yksinkertaisuuden. Charles Chaplinin kulkuri törmäsi elokuvien aikana monenlaisiin tilanteisiin ja ihmisiin, mutta elokuvat ovat kuitenkin helppo sulatella, eikä niiden teemoissa ole tippaakaan epäselvyyksiä. Ne eivät ole liian itsetietoisia, vaan antavat katsojalle avaimen niiden sanoman sisäistämiseen, mutta edustavat kuitenkin hyvin kevyttä, yksinkertaista ja viehättävää elokuvan tekemistä. Muistot Jackie Cooganin esittämän lapsen poistamisesta kulkurin huostasta Pojassa (1920), Kaupungin valojen (1931) viimeisestä lähikuvasta sekä keskustelusta Nykyajan (1938) lopussa perustuvat aitoihin ja vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka kerta toisensa jälkeen elokuvateatterin verhojen sulkeuduttua yleisön mielessä pyöri kepeä komedia, elokuvan viestit kansalaisten jokapäiväisestä elämästä toivat yleisöön yhteyden. Elokuvat ovat kuitenkin pohjimmiltaan draamoja, joissa ihmiset pyrkivät selviämään maailmassa, johon ovat syntyneet.

Samankaltaisia esimerkkejä on lukemattomia. Buster Keatonin kalpeakasvoisen kuljeskelijan edesottamukset menestyksen tiellä Kameramiehessä (1928) tai Harold Lloydin rillipäisen kujeilijan matka pilvenpiirtäjän korkeuksiin Tuhannen dollarin nousukkaassa (1923) ovat edelleen legendaarisessa arvossa, koska niiden alla oli aikansa merkittäviä teemoja. Elokuvien muodostaminen komedian ulkokuoreen teki teemoista lähestyttäviä ja kykeni antamaan samojen ongelmien keskellä painivalle yleisölle samaistumispintaa. Ihmisinä kuljemme arkemme oravanpyörää ja havainnoimme ympäristöämme. Periaatteessa kuka tahansa yleisöstä voisi olla elokuvan päähahmo.

Myös aikakauden historiallinen tausta on tärkeää muistaa ymmärtääksemme teosten menestyksen. Ensimmäisen maailmansodan vaikutukset pyörivät päivittäin ympärillä, jolloin ongelmia inhimillisen kevyesti käsittelevät elokuvat antoivat ihmisille pakopaikan.

Myöhemmin äänielokuvien myötä 1920-luvun kulkurit kadottivat mielenkiinnon yleisön silmissä, mutta kulkurien legenda jäi silti elämään. Vaikka kaikki ääniajan elokuvantekijät eivät olisi tiedostaneet sitä, samankaltaisia elementtejä, joita Chaplin ja kumppanit aikoinaan kehittivät, sisältyi toistuvasti heidän teoksiinsa.

Jos katsomme vaikka François Truffautin 400 Kepposta (1959), päähahmo Antoinen edesottamukset Pariisin kaduilla ovat yllättävän lähellä Chaplinin tarinankerrontaa. Vaikka elokuvan keskiössä on Antoinen kapinointi auktoriteetteja vastaan, hän ei sinänsä itse hakeudu ongelmiin, vaan pikemminkin ajautuu niihin ympäristön kautta. Hän toki päättää varastaa arvokkaan kirjoituskoneen, mutta onko hän ihmisenä todella syyllinen. Antoine kuvataan läpi elokuvan sympaattisena kulkijana, jonka kohtaamaa pahennusta on ikävää seurata. Kuin yhteiskunta itsessään pitäisi häntä silmätikkuna. Elokuvan lopettava paikalleen jäätyvä otos nuorisokodista paenneen Antoinen epävarmasta katseesta toimii vahvana viestinä tähän suuntaan. Kuten mykkäelokuvien kulkurit, hän on irrallaan yhteiskuntajärjestyksestä, johon häntä yritetään pakon edessä istuttaa.

Federico Fellini kuvastaa omat kulkurinsa La Stradassa (1954) ja Cabirian öissä (1957). Kummankin elokuvan keskiössä on Giulietta Masinan esittämä vähäsanainen, mutta kirkassilmäinen hylkiö, jota muut ihmiset vetävät puolesta toiseen omaksi hyödykseen. Hahmolla ei ole sananvaltaa toimia tapaa vastaan, vaan yhteiskunnassa selviytymisen vuoksi on vain elettävä omassa asemassa. Fellini eroaa kuitenkin aiemmista esimerkeistä päähahmon ollessa nainen. Katsojan sympatiat hahmoja kohtaan heräävät äärimmäisen helposti, koska Masinan henkeäsalpaavan vaikeroiva roolityö heittää kulkureiden kirjoon jotain uutta. Tällä kertaa kulkureiden ei tarvitse olla työn väsyttämiä tehdasduunareita, vaan naisia joiden ihmisarvo on lytätty. Pikkuhiljaa muuttuvat sukupuoliasemat veivät kulkurien tarinankerrontaa eteenpäin.

Mutta miten kulkurihahmot kehittyivät yhdysvaltalaisessa elokuvassa? Esimerkiksi Martin Scorsesen Taksikuskin (1976) Travis Bickle edustaa samanlaisia teemoja yhteiskunnasta eristäytyneestä, mutta menestykseen pyrkivästä työntekijästä. 1970-luvun groteskimpi elokuvataide tekee tarinan kuitenkin huomattavasti rosoisemmin. Kommentaari luokkaeroista ja köyhyydestä ei ole enää millään tavalla naurun asia, vaan 1970-luvun Vietnamin sodasta tokeneva ja poliittisen väkivallan otteessa lipuva maa ei enää kestänyt aiheista nauramista. Komedialle ei ollut enää tilausta mutkikkaammassa median valloittamassa maailmassa, mutta kulkurit vaelsivat edelleen kaduilla.

Kulkureiden hahmoissa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, jonka ilmaistakseni on pakko lainata Nykyajan loppukohtausta. Chaplinin kulkuri ja Paulette Goddardin esittämä katujen kasvattama nuori istuvat maantien varrella. Molemmat ovat juuri joutuneet pakenemaan viimeisimmästä työpaikastaan ja kaksikko tuskailevat auringon lämmön alla. Ellen kysyy toivottomana kulkurilta “What’s the use of trying”, johon kulkuri väkevästi vastaa “Back up – never say die. We’ll get along”, nostaen hänet maasta ylös.

Mykkäelokuvan tehovoima pääsee kohtauksessa täysiin oikeuksiinsa, seuratessamme hahmojen intensiivisiä ja tarmokkaasti ilmaistuja eleitä. Samalla taustalla soi Chaplinin säveltämä toiveikas ja sieluun painautuva musiikki, joka tekee hahmojen kemiasta käsittämättömän eläväistä. Musiikki on myös jäänyt elämään omaa elämäänsä Nat King Colen versiona, joka on itsessään elokuvan ulkopuolella levittänyt toivoa vuodesta toiseen.

Kulkurit elokuvahahmoina luovat yhteyden yleisön ja elokuvan välillä täysin erilaisella tavalla, kuin Hollywoodin sankarihahmot voisivat. Ne kertovat tavallisista ihmisistä arkensa keskellä, joihin jokainen elokuvateatterin pimeydessä istuva lukeutuu.

Kun elokuvan viimeisessä kuvassa Chaplin ja hylkiö talsivat kohti auringonnousua, todistamme elokuvataiteen tärkeintä tehtävää, nimittäin toivon antamista. Siitä lähtien kun Chaplin kehitti elokuvan sellaisena kuin sen tunnemme, ihmisyyden arvo on ollut tarinoiden tärkeintä antia. Puhuimme sitten Kubrickin kyynisistä mestariteoksista, Bergmanin elokuvien psykologiasta tai Kaurismäen työläisistä, ihmisyys hohtaa jokaisesta tekeleestä läpi.

Kuolleiden lehtien (2023) viimeisen kuvan viittaus Chaplinin teokseen on mielettömän vaikuttava kunnianosoitus elokuvahistorian kulkureille, joita myös Kaurismäen työt ovat täynnä. Hän on elokuvantekijä, joka on jo nuoresta pitäen havainnut perusihmisten merkityksen tarinankerronnassa ja haluaa levittää niiden sanomaa eteenpäin tämän päivän myrskyisessä elokuvateollisuudessa. Koko Kaurismäen tuotanto on suomalaista elokuvakerrontaa parhaimmillaan, sillä se pohjautuu niin vahvasti elokuvataiteen merkityksellisimpiin aikoihin. Esimerkiksi Kuolleiden lehtien Ansan päätös ottaa koira huostaansa on vahvasti kytköksissä Chaplinin pojan juonikuvioon. Toki koiran läsnäolo elokuvassa ja itseasiassa Kaurismäen elokuvallinen tyyli kokonaisuudessaan nojaavat vahvasti myös Vittorio De Sican Umberto D:n (1952) teemoihin. Koirat ovat olleet valtaisa tehokeino arjen karuutta käsittelevien elokuvien maailmoissa jo vuosikymmeniä, eikä ole suinkaan sattumaa, että Ansa nimeää koiran Chapliniksi.

Tarvitsemme kulkureita ja yksinkertaisia tarinoita entistä enemmän nykyään jälleen kuohuvassa maailmassa. Meidän pitää osata puhua vaikeista ja monimutkaisista aiheista, mutta sen tekeminen kauniisti on elokuvan avain. Vuodesta toiseen uudet keksinnöt rasittavat ihmisten psyykettä. 1920-luvulla ihmisten mieliä painoivat tehtaat, nykyisin tekoäly, mutta helpottaaksemme ajankohtaisten ongelmien aiheuttamaa stressiä, meidän on aina muistettava vaatimattomuus. Nykyajan ja Kuolleiden lehtien loppukohtauksien herättämä toivonkipinä on ikuinen, sillä ne käsittelevät ilmiötä, jonka kuka tahansa voi löytää itsessään: toivoa.

Olivatko kulkurit kenties suurin syy elokuvataiteen räjähdysmäiselle kasvulle 1900-luvun alkupuolella? Ne loivat yleisön kanssa vahvan yhteyden ajan muiden taidemuotojen kehityksen puristuksessa käsittelemällä arkista maailmaa vilpittömällä tavalla. Kuvaamalla rosoisen näköisiä ihmisiä ja arkisia miljöitä, ne antoivat ihmisille syitä jatkaa sinnikkäästi eteenpäin sosioekonomisessa asemassaan. Kulkureiden salaisuus piileekin siinä, miten he ovat yhteiskunnan tallomia yksilöitä, jotka ovat siitä huolimatta säilyttäneet itsekunnioituksensa.