Miksi nykyajan dokumenttielokuvat karttavat kantaaottavuutta ja tyytyvät miellyttämään massoja?

Katsoin dokumenttielokuvan Andy Kaufmanista. Se käsitteli kiistanalaisen koomikon uraa ja elämää. Pidin dokumenttia hyvänä ja se valotti paljon hahmoa, josta ennen elokuvan katsomista en tiennyt juuri mitään. Elokuvaa katsoessa kuitenkin ihmettelin useaan kertaan, kuinka tarinankerronta ikään kuin jätettiin vajavaiseksi, ja katsojan itsensä arvottavaksi jäi, mitä mieltä hän kyseisestä hahmosta on. Dokumentista jäi tunne, että se ei uskaltanut ottaa kantaa ja herättää tunteita. Tämä ajatus sai minut uppoutumaan kaninkoloon, jossa pohdin tarkemmin dokumenttielokuvien roolia ja niiden tehtävää yhteiskunnallisena keskustelijana.

 

Dokumentit ovat kautta aikain olleet elokuvan laji, jonka tehtävänä on ollut totuuden etsiminen, yhteiskunnallisen keskustelun kuratointi sekä historian haastaminen. Dokumenttielokuvat ovat tarjonneet usein äänen niille, jotka muutoin ovat saattaneet jäädä ilman sitä. Nykydokumentit sen sijaan pyrkivät miellyttämään kaikkia katsojia. Ne mieluummin jättävät asioita kertomatta kuin aiheuttavat konfliktia, joka mahdollisesti johtaa esimerkiksi taloudellisiin menetyksiin. Tässä artikkelissa pohdin, miten dokumenttielokuvien asetelmat ovat muuttuneet ja mikä on tehnyt dokumenttielokuvista niin hampaattomia.

Vielä 2000-luvun alussa dokumentaristit, kuten Michael Moore, Joshua Oppenheimer ja Louis Theroux, käsittelivät dokumenteissaan provosoivia aiheita herättääkseen keskustelua ja viihdyttääkseen katsojaa. Mooren Bowling for Columbine (2002), Oppenheimerin The Act of Killing (2012) tai Therouxin Shooting Joe Exotic (2021) ovat kaikki oivallisia esimerkkejä siitä, kuinka dokumenttielokuvat käsittelevät hankalia aiheita ja pyrkivät vaikuttamaan katsojaan. Tämän päivän dokumentaristeista on vaikea löytää samanlaisia ravistelijoita, jotka uskaltavat ottaa kantaa yhteiskunnan epäkohtiin samalla tavalla.

Toki on huomattava, että dokumenttielokuvia tehdään enemmän kuin koskaan, mutta valtaosa niistä tuntuu jäävän varovaisiksi, jopa mitäänsanomattomiksi. Ne käsittelevät kyllä aiheita, jotka ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä kuten ilmastonmuutos, identiteettipolitiikka, mielenterveys ja tasa-arvo, mutta ne tekevät sen tavalla, joka pyrkii olemaan turhankin varovainen. Usein ne esittävät jo valmiiksi jaetun näkemyksen ja pelaavat katsojan hyväksynnällä, eivät haastamalla.

Yksi selitys kehitykselle voi löytyä suoratoistopalveluiden katalogeja selaamalla. Dokumentit ovat yhä enenevissä määrin siirtyneet elokuvateattereista ja televisiosta suoratoistopalveluihin. Netflixin, HBO:n ja Disney+:n kaltaiset alustat julkaisevat jatkuvasti uusia dokumentteja, mutta niiden tuotantomalli on kaupallinen: tärkeintä ei ole sisältö vaan katsottavuus. Dokumentti on usein muotoiltu niin, että se pysyy bingetettävänä". Jaksot päättyvät cliffhangereihin, estetiikka muistuttaa draamasarjaa ja tarinan ”opetus” on selvä heti alusta asti.

Toinen vaikuttava selitys voi piillä siinä, miten nykykulttuurissa suhtaudutaan kritiikkiin. Some-aikana dokumenttielokuvan on ikään kuin tanssittava nuoralla pohtien uskaltaako se ottaa kantaa. Minkä tahansa ”väärän” näkökulman esittäminen saattaa johtaa vastareaktioon, joka taas pahimmassa tapauksessa voi aiheuttaa elokuvan poistamisen esimerkiksi suoratoistopalvelusta. Tämän seurauksena dokumentit turvautuvatkin itseään sensuroivaan varovaisuuteen, mikä johtaa hailakkaan lopputulokseen, dokumenttiin, joka yrittää palvella kaikkia mutta ei lopulta ketään.

Kolmas vaikuttava seikka saattaa osaltaan liittyä yleistyneeseen true crime -ilmiöön. True crime - dokumentit lupailevat katsojalle paljon enemmän, mitä ne todellisuudessa antavat. Ne saattavat luvata sisäpiiripaljastuksia tai kritiikkiä esimerkiksi oikeusjärjestelmiä kohtaan, mutta todellisuudessa ne rakentavat mysteerejä ja pyrkivät vahvistamaan katsojan moraalista ylemmyyttä. Näin rikoksesta tehdään helposti kulutettavaa viihdettä, jossa todellinen yhteiskunnallinen sanoma ja vaikuttavuus jää vain taustalle.

Mutta onko kaikki menetetty? Ei suinkaan. Rohkeita dokumenttielokuvia tehdään edelleen, ne vain eivät saa samanlaista näkyvyyttä kuin ennen. Laura Poitrasin palkittu ja Oscar-ehdokkuuden saanut All the Beauty and the Bloodshed (2022) kertoo valokuvaaja Nan Goldinin taistelusta Sacklerin perhettä vastaan. Sacklerit omistavat lääkejätti Purdue Pharman, joka on liitetty kymmeniätuhansia amerikkalaisia tappaneeseen opioidikriisiin. Dokumentti yhdistää henkilökohtaisen trauman ja poliittisen aktivismin tavalla, joka tuntuu ja vaikuttaa.

Myös suomalaisessa dokumenttikentässä on toivoa. Esimerkiksi Susanna Helken Armotonta menoa – hoivatyön lauluja on yhteiskunnallisesti terävä ja tyylillisesti omaperäinen dokumentti, joka uskaltaa kritisoida vanhustenhoidon tilaa. Se ei pysähdy vain yksittäisiin kohtaloihin, vaan tarkastelee koko järjestelmän murtumista. Tällaisia elokuvia tarvitaan, ja niitä tulisi myös katsoa.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Siksi, että dokumenttielokuvalla on edelleen potentiaali muuttaa maailmaa. Mutta se vaatii rohkeutta. Dokumentaristin on uskallettava ottaa riskejä, esittää kysymyksiä, joita ei ole soveliasta kysyä, ja mennä epämukavuusalueelle. Dokumentin ei tarvitse aina tarjota vastauksia, mutta sen täytyy uskaltaa asettaa valtaan liittyviä kysymyksiä.