Luonnon ehdoilla

Metsän tarina (2012) teki suomalaista dokumenttielokuvahistoriaa. Epäilyt siitä, että ilman ylimääräistä maksua luontokuvaa katsomaan tottuneet suomalaiset eivät suostuisi tilittämään eurojaan tiskillä luontodokkarin tähden, osoittautuivat kertaheitolla vääräksi. Elokuvasta tuli suurmenestys.

Kauniiden luontokuvien ohella Metsän tarinassa kuultiin mytologisia kertomuksia muinaisten suomalaisten suhteesta metsään. Konsepti oli tämän tekijäporukan osalta ajettu sisään jo reilu vuosikymmen sitten, jolloin Vedenalainen Islanti (1997) noudatti samankaltaista kaavaa. Toisen ohjaajan Marko Röhrin mukaan Järven tarina (2016) onkin näiden kahden dokumentin sisarteos.

Järven tarinaSiinä missä havupöpelikön ihmeitä kuvattiin neljä vuotta, tutustuttiin järven pinnan molemmin puolin hengittäviin elämänmuotoihin kolmen vuoden ajan. Tämä on tekijöiden mielestä suhteellisen lyhyt aika.

Erittäin tärkeä osa elokuvan alkutuotantoa oli luontokuvaajien ja sukeltajien armada, joka paljasti salaisuuksiaan tekijöille. He kertoivat, mistä ja mihin aikaan löytyy kameralle töitä. Lukuisten kuvaajien keräämää materiaalia kasautui yhteensä 700 tuntia. Elokuvan toisena ohjaajana toiminut ja kaiken tuon materiaalin tunnin ja vartin kaapuun leikannut Kim Saarniluoto, hirvittikö?

Mikään ei ole epätoivoisempaa kuin se, että on satoja ja satoja tunteja materiaalia. Tyhjän paperin kammo on hirveä. Nuo on tuossa, tee niistä elokuva. Leikkaus on tosi pitkä prosessi, ei niitä millään katsota kerralla. Vaatii rutiinia ja silmää, että pystyy katsomaan pikakelauksella. Eikä kaikkea voi edes pikakelata. Vaatii istumalihaksia. Erilaiset asiat ja kuvat jäävät päähän lillumaan. Siellä ne ajatukset ja kohtaukset syntyvät.

Luonto ei ole yhteistyökumppaneista se helpoin. Tekijät painottavat useaan otteeseen, että heidän metodinsa eroaa esimerkiksi BBC:n tavasta tehdä dokumentteja. Röhrin mukaan BBC:n tyyli perustuu valtaisan budjetin luomiin mahdollisuuksiin: eläimet kasvatetaan hallittuihin olosuhteisiin, jolloin ne myös oppivat käyttäytymään tyystin eri tavalla kuin silloin, jos niitä aidosti mennään kuvaamaan alueille, joissa ihmiset eivät muutoin juuri liiku.

Marko RöhrMeidän metodissa kaikki kuvaajat eivät käytä edes piilokojuja, vaan suhde eläimiin luodaan ajan kanssa. Lintu ei pelkää hirveä, mutta tutustumisen jälkeen lintu ei pelkää kuvaajaakaan, Röhr sanoo.

Scoutti ja roudari

Järven tarinan ohjaajat näkevät elokuvan olleen poikkeuksellisen vahvasti yhteistyön tulos. Eivätkä Kim Saarniluoto ja Marko Röhr puhu vain keskinäisestä suhteestaan, vaan myös esimerkiksi kuvaaja Teemu Liakka kuului tekijäporukan ytimeen.

Kyllä ohjaajana olin enemmänkin, miten sen sanoisi, scoutti ja roudari. Toisaalta jollakulla täytyy olla se kokonaisnäkemys, että minne mennään ja mitä tehdään, Röhr heittää.

Saarniluoto on samoilla linjoilla painottaen työnkuvansa projektipäällikkömäisyyttä.

Kim SaarniluotoEsitimme toiveita kuvaajille. Teimme ne lopulliset valinnat, että mihin keskitytään. Mitä kohtauksia täytyy yrittää täydentää uudella materiaalilla. Kuinka pitkään jotain otosta jahdataan. Joskus oli vain pakko sanoa, että ei onnistu, mennään eteenpäin. Mutta ei tässä sellaista kaurismäkeläistä auteur-henkeä ollut.

Kuvaustilanteissa, eritotenkaan vedenalaisissa, ohjaajat eivät olleet sillä tavalla läsnä kuin on tapana ajatella. Koska kuvaajia oli ympäri Suomea, oli tärkeää, että kameran kanssa rämeessä rämpiville oli annettu selkeä ohjeistus siitä, mitä ja miten pitää kuvata. Eräänä ohjenuorana oli, että kameran täytyy veden virran tapaan liikkua.

Liikkeen vaatimus tietysti muodostui pienoiseksi ongelmaksi.

Jos kamera liikkuu, niin eläin yleensä liikkuu vielä nopeammin. Vaijerikameraa käytettiin paljon. Lennokeita vähän, mutta kuumailmapallo on ollut yksi todella tärkeä keino. Taitava lentäjä ja kuvaaja pystyvät tekemään todella hienoja otoksia. Tavallisen kuvauskaluston raahaaminen metsään on todella vaikeaa.

Ei saarnata

Kertaakaan Järven tarinassa ei nähdä kuvia menetystä kauneudesta tai teollisuuden tuhoamista vesistöistä. Tämä oli ohjaajakaksikon mukaan täysin tietoinen päätös. Ei haluttu alleviivata.

Uskon, että luontoelokuvan positiivinen vaikutus on paljon vahvempi, kun ei olla sormi pystyssä sanomassa, että olet huono ihminen, koska sitä ja tätä. Syyllistämistä ja moittimista on joka paikka täynnä. Vaikka siihen olisi syytäkin, niin sietokyky ja vastareaktio ovat herkässä, Kim Saarniluoto toteaa.

Marko RöhrEi elokuvan tehtävä ole opettaa, vaan vaikuttaa tunteisiin. Jos joku kokee, että tämä on tärkeää, niin kyllä sen tietää, mitä pitää tehdä. Suomalaiset ovat niin sivistyneitä, valistuneita ja kouluja käyneitä. Jokainen päättää itse. Jos tuntuu tärkeältä, säilytetään. Jos ei, niin annetaan mennä, Röhr jatkaa.

Röhrin mukaan Suomessa käytävä luontokeskustelu on jossain määrin vääristynyttä. Häntä ärsyttää ihmisten hyviksiin ja pahiksiin jaottelu.

Usein tuntuu että ”joku” on tehnyt jotain, ja nyt ”meidän” täytyy korjata se. Suomessa on demokratia, ja mielipiteistä syntyy jonkinlainen konsensus. Yhteiskunta tietysti vaatii luonnolta aina jotain, ja joitakin juttuja uhrataan. Se, että joku teollisuuden haara päättää, että meillä on oikeus tuhota vesistöt, ei ole hyvä. Me vielä maksetaankin siitä verorahoilla. Maksaisin kyllä mielelläni vielä vähän enemmänkin, että edes päästöt voitaisiin hoitaa.

Saarniluoto muistuttaa, että jos luonto kerran tuhotaan, niin sitä on hidasta ja vaikeaa – toisinaan mahdotonta – saada takaisin.

Kim SaarniluotoJos jokaiseen notkelmaan rakennetaan joku vesiliukumäkihärpäke, niin luonto menetetään nopeasti. Toisaalta kaikenlainen luonnossa liikkuminen tuntuisi olevan kasvussa. Kun ajat ja arvot ovat kovia, tuo luonto turvaa ja ikiaikaisuutta.



Lue myös