Maan tavasta poikkeava kannanotto

Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj. Jos jotain, niin tämä Pekka Perän vuonna 2003 käyntiin potkaisema firma on todistanut, että kaikki julkisuus ei sitten ehkä kuitenkaan ole kiva juttu. Perä oli tosin vielä vuonna 2013 sitä mieltä, että tuolloin kevyen 701 miljoonan euron liiketappion kirjanneen yrityksen ympärillä pyörineistä kohuista on ollut myös hyötyä: ”… on ruvettu katsomaan sitä, miten nämä yhteiskuntasuhteet ja muut asiat hoidetaan.”

Tuohon Perän sitaattiin summautuu Jättiläinen (2015), ohjaaja Aleksi Salmenperän katsaus suomalaiseen korruptioon, anteeksi, maan tapaan.

Sotkamoon pystytetyn metallikaivoksen ongelmarepertuaari ei suinkaan lopu vain raa’asti tappiolliseen toimintaan. Julkisuutta ovat eritoten saaneet Talvivaaraan yhdistetyt laajamittaiset ympäristökatastrofit. Myrkkypitoista vettä on vuotanut milloin minnekin. Kritiikkiä on postitettu myös lupa-asioita hoitaneelle virkahenkilökoneistolle, jonka on muun muassa oikeuskanslerin suulla todettu toisinaan olleen tarpeettoman myötämielinen teollisuuden tarpeille.

Aleksi SalmenperäEn tietoisesti lähtenyt tuhoamaan virkamiesten uskottavuutta, mutta halusin näyttää, että tällaistakin tapahtuu. Yritin olla tasapuolinen ja ymmärtää myös hyvä veli -verkostoa. Suomessa on järeä byrokratia. Jos aina ja kaikkialla mentäisiin kirjan mukaan, niin tuollaisen teollisuushankkeen läpivientiin voisi mennä törkeän kauan, jos ei tuntisi ketään.

Salmenperä päätyi ohjaamaan Jättiläistä, kun tuotantoyhtiö Helsinki-filmissä havahduttiin siihen, että alun perin kippariksi kaavailtu Dome Karukoski ei ehtisikään Tom of Finland -projektin vuoksi tekemään elokuvaa. Salmenperä päätyi lukemaan käsikirjoituksen, ja piti tarinasta. Pekko Pesosen käsikirjoitus itsessään oli Salmenperän makuun liian satiirinen, paljon julkisuutta saaneista Eduskunta-näytelmistä mallia ottanut komedia.

Pilkattiin ja naurettiin. Sormenheristelyäkin oli liikaa. Kirjoituksen tyyli oli minulle vieras, ja Pekkokin oli samaa mieltä siitä, että satiirinen tyyli ei sitten kuitenkaan palvellut draamaa parhaalla mahdollisella tavalla. Paljon oli tosin myös valmista tavaraa, ja perusta virkamiesyhteyksineen oli jo tuolloin kasassa.

Hikoilevia kahvipannuja ja popliinitakkeja

Hieman, mutta vain hieman, tylpistäen keskimääräisen suomalaisen elokuvan ytimestä löytyy, aihepiiristä riippumatta, ihminen, joka tapaa toisen ihmisen ja he rakastuvat. Jättiläinen taistelee tätä stereotypiaa vastaan kynsin hampain. Vaikka elokuvassa onkin seksuaalisesti virittyneitä henkilösuhteita, on romantiikka vähissä. Yksittäisten ihmisten yli päähenkilöksi kiipeää vinksahtanut järjestelmä.

Aleksi Salmenperä ja Joonas SaartamoEi ole paras mahdollinen markkinapuhe sanoa, että hahmot ovat ”neutraaleja ja harmaita”, mutta sellaiset minä tähän halusin. Asiat johtavat, eivät hahmot tai kamera-ajot. Popliinitakit ja hikoileva kahvinkeitin ovat tämän elokuvan maailma. Ei mitään ylimääräisiä suhteita. Rakkaus-, ihastumis- ja parisuhdekuviot vietiin ihan minimiin. Se tuntui tämän elokuvan kohdalla oikealta ratkaisulta. Siitä oli vähän vääntöäkin.

Näyttelijät, mukaan lukien Joonas Sartamo, Jani Volanen ja Peter Franzén, viettävät paljon aikaa kokouspöytien ympärillä.

Tykkään sellaisesta. Jos näyttelijät luottavat tekstiin ja hahmoihinsa, niin se toimii. Jos ei luoteta, niin sitten siitä tulee hirveää päivittäissarjapöpönpöpöä. Mutta kyllähän se dialogin paljous vähän pelotti. Katsottiin käsistä ja päät pyörivät, että koko ajanko tässä ollaan pöydän ääressä. Houkutus oli tehdä trillerimpää, mutta se tuntui epäuskottavalta. Jos ollaan suomalaisessa ympäristövirastossa, niin ei se voi olla kuin Valkoinen talo.

Jani Volanen ja Aleksi SalmenperäSujuvuus on paljon myös leikkauksen ansiota. Staattiset tilanteet on saatu eläviksi. Luotettiin siihen, että kunhan katsojalle annetaan tarpeeksi informaatiota, niin ajassa voidaan välillä hyppiä paljonkin. Vaikka katsoja menisi vähän sekaisinkin, niin ei se haittaa. Leikkaaja Samu Heikkilän kanssa jaettiin sama näkemys: kaiken voi leikata peräkkäin, kunhan vain leikkaa.

Aihepiirin huomioon ottaen Jättiläinen on verrattain lyhyt, sillä vaikka raskasta asiaa riittää, ovat lopputekstit ohi 97 minuutin kohdalla. Tämä on Salmenperään mukaan henkistä perua Pahan perheen (2010) tuottaneelta Aki Kaurismäeltä, joka tokaisi Salmenperälle, että hyvä elokuva ei kestä yli 90 minuuttia.

Nauroin ja sanoin jotain tyyliin ”haista nyt paska”, ja onhan niitä pitkiä huippuelokuvia paljonkin. Akin sanomisesta jäi kuitenkin sellainen ihme kolkutus. Tämän elokuvan ensimmäinen leikkaus oli 115 minuuttia, ja siitä sitten hiljalleen karsittiin. Oli ajatuksena, että tarinan täytyy edetä rivakasti. Kohtaukset voivat loppua vähän äkkiväärästikin, kunhan mennään eteenpäin.

Mielipiteelläsi on väliä

Jättiläinen on häpeilemättömän yhteiskunnallinen elokuva. Sellaisia ei Suomessa liian taajaan tehdä. Siinä missä teatterin lavalla on nähty säälimättä yhteiskunnan epäkohtia ruoskivia esityksiä vuosikymmenestä toiseen, ovat valkokangaskannanotot edelleen pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Näin siitä huolimatta, että Suomen poliittisesta ja taloudellisesta historiasta löytyy materiaalia lamoista sisällissotiin.

Pientä muutosta on tosin havaittavissa, sillä Salmenperän elokuvan lisäksi teattereihin on lyhyen ajan sisällä saapunut dokkari niin Talvivaarasta kuin jatkuvasti suomalaisen ydinvoimaosaamisen perusteita nakertavasta Olkiluoto kolmosesta.

Aleksi SalmenperäSuomalaiset ovat todella epäpoliittisia. Ollaan haluttomia vaikuttamaan omiin asioihin, koska niitä vaikutusmahdollisuuksia pidetään pieninä. Suomessa ajatellaan, että järjestelmä ja koneisto hoitavat kaiken. Tämä voi johtua myös siitä, että asiat ovat kuitenkin aika hemmetin hyvin. Luokkajako on kohtuullisen pientä, eikä poliittiselle aktivismille ole kovinkaan otollista maaperää – vielä.

Vielä?

Tietenkin olisi kiva, ettei sellaiselle tarvetta tulisikaan. Sen kaltainen olo tässä on kuitenkin tullut, että sanotaanko 30–40 vuoden päästä uskon Suomessa tehtävän selvästi enemmän yhteiskuntakriittistä elokuvaa kuin nykypäivänä. Sellainen mieliala minutkin on vallannut.

Salmenperän tarjoama toinen selitys kotimaisen poliittisen elokuvan hämmästyttävän vähäiselle pääluvulle on osittain johdettavissa juuri kansan epäpoliittisuudesta. Kun kerran kansaa ei saada kaduille kuin Suomen voittaessa jääkiekon MM-kisat tai Euroviisut, niin aika vaikea tuottajienkaan on uskoa, että poliittinen suhmurointi jaksaisi kiinnostaa yleisöä. Näin siitä huolimatta, että 230 jakson pituiseksi venynyt Itse valtiaat (2001–2008) keräsi paitsi kiukkua valtioeliitiltä, niin myös katsojia.

Salmenperä toivoo, että Jättiläisen teemoista keskusteltaisiin. Paneeli-istujaisia tärkeämpää hänelle olisi kuitenkin se, että elokuvan nähneet katsojat heräisivät siihen, että jokaisella yksilön tekemällä päätökselle on merkitystä. Että asioihin todella voi vaikuttaa.

Aleksi SalmenperäToivon, että ihmiset ymmärtävät, että meillä jokaisella on moraalimme ja se on tärkeää. On hienoa jos katsojalle tulee vähänkään sellainen olo, että sillä mitä mieltä minä olen, on merkitystä.



Lue myös