VALTARAKENTEIDEN ULKOPUOLELLA

Sodankylän elokuvajuhlilla kannattaa käydä elokuvissa, jotta todellisuudentajuaan ei menettäisi täysin. Tuntuu kuin itse miljöö ja tunnelma - yksinkertaisen hienoilla vedoilla luotu - olisi pääasia. Eli "juhlitaan elokuvaa" ei merkitse niinkään "katsotaan elokuvaa" kuin se merkitsee "eletään elokuvaa". Telttoja ja terasseja, haitarinsoittajia, bändejä, tanssia, aamukeskusteluja elokuvantekijöiden kanssa, yötön yö ja todistusvoimaa siitä, että aika ei tunne tylsää kelloa. Jää kevyt olo, tai raskas, yksilöstä riippuen, sillä Sodankylän baarien vuosituotoista 20 prosenttia kasautuu viisipäiväisen festivaalin aikana. Kuulemma sen tähden hyttysistä häiriytyivät vain ne, jotka palailivat kotiin kävellen.

Valtarakenteiden pako, eskapistinen kuvitelma siitä, että systeemin voi unohtaa, luo siis omalta osaltaan festivaalin tunnekenttää. Tästä saadaan aasinsilta tämänvuotisen ohjelmiston erääseen temaattiseen ulottuvuuteen, joka yhdisti tapahtuman tunnetuimmat hullut ja filmihullut. Päävieraat toivat mukanaan tehokkaan ryppään institutionaalisen maailman kommentointia, niin dokumentaarisella tasolla, taisteluelokuvan muodossa kuin yksilöllisten kertomustenkin (aamukeskustelut) kautta. Yöttömän yön maailmaan tupsahtivat elokuvaohjaajat Denys Arcand, Miklós Jancso, Fernando E. Solanas sekä Francis Ford Coppola. Solanasin yleisölle pitämä rautainen palopuhe taistelupakosta median ylivaltaa vastaan nostatti huikeat aplodit, vaikka ranskaa puhuneen herran tekstiä ei oltu ehditty edes kääntää - asenteesta huokui, että tämä mies on tosissaan. Nallekarhumainen Coppola huokui lempeää onnellisuutta. Sodankylässä hän saattoi talsia yksinään K-markettiin noutamaan murkinaa - detalji, joka kuvastaa hyvin juhlapäivien epäformaalista luonnetta ja siihen kuuluvaa poikkeuksellista iloasiaa: media ei ammu salamoitaan joka puolella.

Sodankylän ohjelmisto on runsas ja tiheä, kolmen valkokankaan lähes yhtäaikainen rullaus, mikä ajaa yksinäisen matkaajan pahoittelemaan paitsi itselleen myös kuulijoilleen sitä, ettei nähnyt kaikkia elokuvia. Jonkinlaisiksi dynamiittijutuiksi elokuvahullu mieltää helposti päävieraiden teokset, osittain siksi, että tekijät esittelevät ne itse ja heittävät läppää vielä näytöksen jälkeen, osittain siksi, että päävieraiden tuotantojen kautta festivaali haravoi esiin vaikuttavan määrän Suomessa pitkälle tuntemattomia kulttielokuvia. Tämän vuoden tapauksia olivat muiden muassa Solanasin Polttouunien aika, Jancson Miehet vailla toivoa, Arcandin La maudite galette sekä Coppolan Sadeihmisiä.

Vanhan kunnon monokkelipaskiaisen, elämää suuremman Erich von Stroheimin pornahtavasti flirttaava komediadraama Foolish Wives sai kuitenkin kunnian toimia viikon "virallisena" huippumomenttina. Festivaalialueelle pystytetyssä valtavassa sirkusteltassa esitetään joka vuosi elävän musiikin säestyksellä mykkäelokuva tai kaksi. Stroheimin kieltämättä hauskan filmin taustalla soitti Lapin kamariorkesteri, johtajanaan kanadalainen pieni suuri mies Gabriel Thibodeau. Uuden elokuvan yleisösuosikeista ylivoivoimaiseksi kohosi ei niin yllättäen Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, jonka Cannes-hype merkitsi kolmen näytöksen loppuunmyymistä. Ohjaaja itse - festivaalin avainperustajia - ei yllättäen ilmestynyt paikalle, mutta hyvin ansiokkaasti henkeä loivat Markku "Peltsi" Peltola sekä Annikki Tähti, joka yhdessä Marko Haaviston ja Poutahaukkojen kanssa esiintyi myös festivaaliklubilla. Oi Moonreeepoooo...

Otto 1, Francis Ford Coppola: "Use the weapons at hand."

Francis Ford Coppolan historian, niin uran kuin yksityiselämän, on usein todettu merkinneen vuoristoratamaista liikettä. Ei liene toista tekijää, jonka tausta yhtä konkreettisella tavalla symboloisi koko uutta amerikkalaista elokuvaa, sen taiteellisia voittoja kuin myös markkinavoimien koiruuksia ja tuotantoprosessien ainaisia kompleksisuuksia. Coppola kantoi jo nuorena romanttista, idealistista näkyä elokuvasta taiteilijoiden luomiskenttänä. Vuosikymmeniä jatkuneella matkallaan halki mekanismien loputtomien varjojen hän yhä uskoo elokuvan mahdollisuuksiin ihmisiä yhdistävänä taidemuotona. Päivä, jolloin taiteilijat lakkaavat olemasta alaisia, työvoimaa keskellä Hollywoodin kapitalistista unelmaa, elää Coppolan unissa. Hänen tuorein elokuvaprojektinsa Megalopolis pyrkii löytämään ratkaisun vasten nykyistä vääryydentilaa: "Sen kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, koska elokuva pyrkii korjaamaan kaiken ja se lienee suuri virhe."

Peter von Baghin haastateltavana Sodankylässä, Kitisenrannan ala-asteen liikuntasalissa, Coppola puhui kaksi tuntia elämästään, urastaan ja näkemyksistään. Juttua pulppusi vielä pitkään jälkeen viimeisen kysymyksen. Erityisen innostunut Coppola on digitaalitekniikan mahdollisuuksista elokuvanteossa. Hän kertoi kantavansa mukana pientä Macintoshia, jossa on 60 tuntia digitaalikameralla tallennettua kuvamateriaalia. Sitä hän sitten leikkelee mielikseen. Elokuvanteolla digitaalisesti on Coppolan mukaan musiikillinen ominaisuus. Tuotantosuunnitelmalliset kaavat kuolevat kun montaa asiaa voi tehdä samaan aikaan, äänisynkasta alkaen. Coppola, joka muun muassa on käyttänyt kaikkia elokuvaleikkaukseen liittyviä tekniikoita klassisesta käsityöstä nykypäivän tietokone-editointiin, ennusti, ettei seitsemän vuoden kuluttua monikaan tallenna elokuviaan enää filmille. Coppolan perusajatus on siinä, ettei filmin kuolema merkitse elokuvan tai taiteen kuolemaa: "Kuten Napoleon sanoi, käyttäkää aseita joita on käsillä."

Coppola varttui kultivoituneessa ilmapiirissä. Jo kymmenvuotiaana häntä ympäröi jatkuva keskustelu eksistentiaalisesta kirjallisuudesta, Joycesta ja Malraux’sta, klassisesta musiikista, Wagnerista ja Händelistä... Hänen isänsä Carmine ja monet sukulaisensa olivat klassisen musiikin säveltäjiä ja soittajia. Italianamerikkalaisesta perheestä ne, jotka eivät olleet kietoutuneita musiikkiin, olivat tekniikan ja rakentamisen aloilla. Televisio tuotiin taloon jo 1940-luvun lopulla. Coppola näki lapsena paljon elokuvia, mutta koki voimakkaampaa vetoa televisioon. Kouluajat hänelle olivat yksinäisiä, sillä isän työpaikkojen mukana perhe muutti jatkuvasti. Coppola oli hyvin kiinnostunut tekniikasta ja college-vuosinaan hän alkoi rakentaa valaistuksia koulunäytelmiin. Teatterin vaikutus oli käänteentekevä ja hän alkoi pian ohjata näytelmiä.

Coppolan tie näytti pitkään olevan teatterissa. Mutta 1950-luku merkitsi elokuvan vallankumousta, eikä nuori taiteilija voinut sen kosketukselta välttyä. Ingmar Bergman, Ranskan uusi aalto ja Stanley Kubrickin varhaistyöt, "elokuvat, joissa todella tunsimme ohjaajan kosketuksen", ajoivat Coppolan UCLA:n elokuvakouluun vuonna 1960.

Sadeihmisiä - mestariteos murroksen ajalta

1960-luvun alussa Coppola työskenteli halpaelokuvan legendan Roger Cormanin tallilla. Corman osasi kerätä ympärilleen halpaa työvoimaa, leivänkannikoilla euforiassaan filmejä työstäviä tyyppejä, joista monet olivat elokuvakoulujen märkäkorvakasvatteja. Cormanin tallilla oppi, jos ei muuta, nopeaksi ja säästäväiseksi. Lisäksi tuottajan suositukset toimivat käyntikorttina Coppolan kerätessä rahoitusta ensimmäisen oman käsikirjoituksensa Sadeihmisiä filmaamiseen.

Sodankylän avajaiselokuvana esitetty Sadeihmisiä (1969) näyttäytyy loistavana, persoonallisena työnä. Elokuva toimii puhtaasti allegorisella tasolla. Nainen kulkee tien päällä, paeten aviomiestään. Jokainen hänen vastaansa tuleva hahmo sisältää merkityksen, heijastaa ja haastaa hänen omia tuntojaan, kun taas nainen itse on yhtä ajan amerikkalaisen tajunnallisen todellisuuden kuvajaista - hämmentynyttä, instituutioiden ja yksilöllisen identiteetin välimailla horjuvaa olotilaa. Nainen ja hänen haurautensa, hitaasti isoina pisaroina ropiseva vesisade, painajaiset ja toiveet. Sadeihmisiä ei ole juonielokuva, enemmänkin kuin aikalaisensa Easy Rider ja sitäkin monessa mielessä ahdistavampi. Pakomatkalla oleva päähenkilö Natalie rinnastuu Hitchcockin Psykon Marioniin. Coppola ikään kuin ottaa Psykossa vilahtavan pelottavan maantienpoliisin hahmon ja rakentaa siitä Robert Duvallin ilmentämän yksinäisen machismo-kytän, joka pyrkii vain alistamaan naista. Kontrastina tähän on James Caanin infantiili ja puhdassydäminen jalkapallonpelaaja, joka etsii uutta kotia.

Pelkistäen Sadeihmisiä kertoo yksilöistä, jotka etsivät turvaa ja rakkautta. Traagisessa lopussa syntyy kahakka, jonka seurauksena futari ammutaan, ikään kuin vain siksi, että hänellä ei ole muodollista turvapaikkaa eikä hänestä ole sellaiseksi - isä tai aviomies - kenellekään. Rakenteet ja harmonian illuusio merkitsee tässä maailmassa enemmän kuin yksilön vapaus tai rakkaus. Vaelteluelokuvan tasolla ero Easy Rideriin on siinä, ettei elokuvan ihmishahmoilla ole suuntaa, he ovat hakoteillä, ulkona järjestyksestä ja omista tunnoistaan tuntemattomia. Sadeihmisiä lienee lähinnä sellaista elokuvaa, jota Coppola on halunnut aina tehdä; omiin kirjoituksiin pohjautuvaa pienimuotoista luomistyötä. Sadeihmisiä omaa tässä mielessä rinnakkaisteoksen, vuoden 1974 Keskustelun, mutta Paramountin studioiden "halpa gangsterileffa" Kummisetä käänsi Coppolan uran aivan uusille raiteille.

Otto 2, Denys Arcand: "I have this bug about the untruthfulness of the screen."

Kanadan ranskankieliseltä alueelta Quebecistä lähtöisin olevasta Denys Arcandista tuli 1980-luvulla kulttiohjaaja Cannes-palkittujen ja Oscareista kilpailluiden elokuviensa Amerikan imperiumin rappio sekä Montrealin Jeesus myötä. Dokumentaristina uransa käynnistänyt Arcand yllätti Sodankylän yleisön kolmella 1970-luvun alussa valmistuneella näytelmäelokuvallaan. Niistä Suomessa on aikanaan nähty Réjeanne Padovani (nimellä Järjestys on palautettu), kun taas ohjaajan esikoispitkä La maudite galette sekä kaikkien vihaama, hyvin kiinnostava teos Gina levittäytyivät Suomemme elokuvaheimon eteen luultavasti ensimmäistä kertaa.

Päinvastoin kun Coppola, amerikkalainen ja taiteellisesta perheestä lähtöisin oleva tekijä, Arcand syntyi vuonna 1941 hyvin epätaiteelliseen perheeseen. Hänen merimies isänsä vihasi elokuvaa alemman luokan viihteenä, osittain sen tähden, että lama-aikana elokuvateatterin jonot täyttyivät aina työttömien porukoista. Vahvistaakseen antistimuloivan taustansa kurjuutta, Arcand leimaa Kanadan maailman tylsimmäksi maaksi, koska siellä ei 1760-luvun jälkeen ole tapahtunut "mitään kiinnostavaa": "Meidän historiamme ei tunne yhtään suurta sotaa. Kanadassa on liian kylmä. Kukaan ei halua sitä. Amerikkalaiset sotivat Vietnamissa ja katsokaa Coppolaa, hän saattoi tehdä Ilmestyskirjan." Arcand kiteyttää kotimaansa eläjän perustyypin: "Rich, fat and boring."

Arcandin nuoruudessa Kanadassa ei juurikaan vaikuttanut elokuvantekijöitä - eikä niitä nykyäänkään löydy monia, sillä valtaosa nuorista siirtyy Amerikan systeemin alle. Isänsä mieliksi Arcand opiskeli historiaa. Parikymppisenä saatu kesäduuni National Film Board of Canadalta merkitsi kuitenkin uutta käännettä. Arcandia pyydettiin nopeasti ohjaajaksi. Hän teki Kanadan historiasta dokumenttisarjan, joka antoi mahdollisuuden matkustaa muun muassa pohjoismaissa. Ohjaajan ensimmäinen "suuri" dokumenttifilmi käsitteli erään tekstiilitehtaan työntekijöiden hyväksikäyttöä. Aran aiheensa vuoksi National Film Board of Canada hyllytti sen. Näin kävi myös Arcandin toiselle dokumentille, joka kuvasi Kanadan oikeistolaista pääministeriä. Näytelmäelokuva merkitsi ohjaajalle uutta mahdollisuutta, omien mielikuvien sulauttamista realistisiin kaupunkikuviin.

La maudite galette - sananen kapitalistisesta totuudesta

Industriaalisen ja kapitalistisen universumin suossa vähävaraisetkin ihmiset ymmärtävät vain rahan päälle. He edustavat mekaanisia toimijoita vailla emotionaalisia yhteyksiä. Arcandin lavein, viipyilevin otoksin luotu La maudite galette (Likainen raha, 1971) edustaa kovaa maailmantilan tulkintaa.

Elokuvan kehyskertomuksessa mies ja vaimo saavat vieraakseen lähisukuun kuuluvan vanhan miehen, joka tuo mukanaan viidensadan dollarin rahalahjan. Aviopari tietää miehen olevan varakas, joten he ottavat "pähkinäsumman" loukkauksena. Vieraan lähdettyä nainen on juovuksissa ja vihoissaan. Hän soittaa veljelleen ja tämän rikolliselle ystävälle, ja lähtee ryöstämään sedän rahoja. Käynnistyy käsittämätön rappion ja brutaalin väkivallan tie, joka saattaisi vaikuttaa hölmöltä ja absurdilta, ellei Arcandin katse olisi täysin lakoninen. Kamera on lähellä, mutta ei alleviivaa. Kohtaus, jossa miestä kidutetaan muun muassa kaatamalla kuumaa kahvia hänen rinnalleen ja dumppaamalla sikaria hänen otsaansa, tuo mieleen Michael Haneken tuoreet filmit, joissa katsojasta tehdään alati tiedostavaa tekijää. Myös Arcand osaa pelata katsojan tirkistelyvietillä ennen kuin kääntää kuvaston vastenmieliseksi. Arcand seuraa mieheltä varastettua rahalaukkua, jonka mukana väkivalta leviää. Absurdit, unenomaiset tilanteet esitetään täysin luonnollisina asioina, aivan kuin Bunuelin elokuvissa, joihin myöntää ohjaaja kokevansa voimasta vetoa.

Denys Arcand edustaa sitä tekijätyyppiä, jonka teoksiin monet luovat vastustuskannan. Tulee myös todeta, että olisi ainutkertaista, mikäli yksikin katsoja kävelisi yhdenkään Arcandin teoksen ääreltä vailla ristiriitaisia ajatuksia. Ohjaaja ei selittele tai puolustele luomistyötään, joka on yhtä kuin hänen näkemyksensä maailmatilasta. Vaikka Arcand on niin kutsutusti "independent", hänen kolmas näytelmäelokuvansa Gina esittää kovan kommentin taiteilijan roolista valtarakenteissa - ulkopuolella ei voi toimia, koskaan. Teos kuvaa Arcandin alter egoa tekemässä dokumenttia tekstiilitehtaan työntekijöiden hyväksikäytöstä (siis rinnastus tosielämän tapahtumiin). Filmi hyllytetään ja ohjaaja lähtee kuvausryhmineen tekemään fiktiota.

Arcand on todennut, että häntä rasittaa ongelma valkokankaan ja kameran valheellisuudesta: "Linssikin valehtelee." Tämä merkitse, ettei "tosielämää" voi tallentaa ja ettei elämästä puhuva ja sitä heijastava näytelmäelokuva ole yhtään kauempana totuudesta kuin dokumenttifilmi. La maudite galette asettuu Godardin Viikonlopun rinnalle raakana kuvajaisena nykypäivän yhteiskuntarakenteista sekä meistä sen osina ja alla. Raha on.

Loppusanat

Oi Moonreeepoooo... Sodankylän elokuvajuhlat jättivät siis krapulan lisäksi pohdittavaa. Arcandin kaltaisten tekijöiden ansiosta ei haitannut, että omat rahat olivat kadonneet. On siis aika sanoa kiitokset reissusta... vaikkapa festivaalin työntekijöille, jotka pystyttävät teltat, myyvät liput, neuvovat tietämättömiä, käytännössä rakentavat koko systeemin - talkootyönä. Kiitos Francis Coppolalle ja Denys Arcandille. Kiitos keskiyön auringolle ja kiitos heille, jotka päättivät vihdoinkin lopettaa Savonlinnan elokuiset elokuvajuhlat.

Sodankylän viiden tähden filmipäivistä lisätietoja saa nettisivuilta: www.msfilmfestival.fi