Werner Herzog ja karaistumisen kuvat

Kuin lähtölaukauksena Helsingissä ampaisevalle Suomen elokuva-arkiston Fassbinder -retrospektiiville sekä elokuvakerho Arkadinin saksalaisen elokuvan sarjalle, DocPoint-festivaali toi näytille kourallisen Werner Herzogin elokuvia. Herzogin laaja tuotanto on videosukupolven suomalaiselle melko tuntematon. Teatteriolosuhteissa on joku onnekas voinut hämmästellä Klaus Kinskin näyttelijäsuoritusten elävöittämiä töitä. Pari vuotta sitten Helsingin Andorrassa esitettiin ilmeinen kuriositeetti, Invinsible, jonka pääosassa pullistelee suomalainen muskelimasa Jouko Ahola.

Herzogin näytelmäelokuvista nähtiin DocPointissa sen tunnetuimman, Fitzcarraldon, ohella vain muuan Cobra Verde. Amerikkalaisittain tuttavallisemmin se kulkee valloittavalla nimellä Slave Coast. Otsikko pukee erittäin hienosti Herzogin ja Kinskin pöyristyttävää trash-spektaakkelia, josta kammottava englanninkielinen dubbaus säätää huimia tehoja. Tässä mielessä tapaus Slave Coast omasi DocPointin Herzog-sarjan hienoimman ääniraidan. Muiden filmien yleisöt saivat nieleskellä melko kiusallisia pakkauksia. Moniulotteista elokuvaa ei tietenkään pilaa pahinkaan mölinä, ja esimerkiksi Kinski-dokumentissa My Best Fiend Herzog dubbasi itse oman saksansa. Hänen englantinsa on hyvin luovaa.

Allekirjoittanut ei ennen DocPointia ollut Herzogilta nähnyt kuin puolikkaan Fitzcarraldon. Missään nimessä se ei estänyt lörpöttelemästä ohjaajasta jo ennen festivaalin alkua. Herzogin maine on ajanut ohi hänen elokuviensa tunnettavuuden. Tarinat ohjaajan vaiheista ylittävät parhaidenkin Monty Python -minuuttien mounteverestit. Herzog popsii kenkänsä. Herzog sohii pyssyllä. Herzog on kaheli. Herzogin kuvauksissa kuolee intiaaneja. Ja mitä vain totta ja huhupuhetta, joita kumpaakin sopii eritellä Herzogin ja Kinskin värikkäistä muistelmakirjoista.

Vitsitkin kertovat joka tapauksessa miehestä aivan omien todellisuuskäsitystensä pauloissa. Huumorintajua ei taatusti puutu Herzogilta itseltäänkään, mistä kertoo jo hänen oman legendansa luominen. Hänen huumorinsa kukat ovat tosin enemmän sukua Nietzschelle kuin kenellekään muulle, esimerkiksi kollega Wim Wendersille. Wenders löytää hymyilevän filosofiansa, vai puhuttaisiinko fiiliksestä, romanttisen estetisoinnin kautta. Herzogin kuvallinen ja musiikillinen ilmaisu lähtee syvemmältä henkilökohtaisesta karaistuneisuudesta. Vuoristomiljöössä Wenders nuolee maisemaa yhä kauniimmaksi, kun taas Herzogilla jylhän luontokuvan voi sekunnissa nielaista Kinskin pärstäkerroin. Noissa komeissa uurteissa kelpaa veren ja hien uiskennella.

Erään maailman keskipisteessä

Herzogin kerronnalliset motiivit ja hänen hyvin omintakeinen tyylinsä eivät ole selviöitä yhden tai kahden teoksen pohjalta, vaan ne näyttävät avautuvan vain laajemman sarjan kautta. Hänen dokumenttiensa kohdalla tätä piirrettä saatettaisiin luonnehtia epäedulliseksi. Laajassa kuvassa - Herzogin elokuvat päättyvät usein ilmakuvaan - aihevalinnat tuntuvatkin kertovan paljon ohjaajasta itsestään. Hänen kameransa elää vain "normaalin" ulkopuolella. Se jäljittää yksilöitä, joihin erilaiset äärimmäiset kokemukset ovat iskeneet leimansa, sekä ryhmiä, jotka elävät tuntemamme todellisuuden ulkopuolella: nomadi-heimo elokuvassa Wodaabe, ortodoksinen pyhiinvaellusjoukkio elokuvassa Pilgrimage sekä tiibetiläismunkit elokuvassa Wheel of Time.

Kaikella yksinkertaisuudella sanottuna Herzogin elokuvat pyrkivät tallentamaan kohteidensa arvoituksellisuuden. Herzogin kahelin maine ei ainakaan hänen dokumenttiensa perusteella juonnu vain hänen ilmaisukeinoistaan. Esimerkiksi käy Wheel of Timen kerronnan luontaisuus, länsimaisin termein ehkä pitkäveteisyys, joka pysyy suorassa yhteydessä munkkien askeettiseen elämään.

Herzogin dokumentit ovat harhailevia ja eräällä tavalla muodottomia. Musiikin alueella ohjaaja suosii muun muassa Wagnerin pitkiä, alati uusiutuvia sävellyksiä. Herzog ei häivytä vain muotoa vaan myös perinteisiä moraalikäsityksiä. Hänen kaikissa elokuvissaan ilmenee kohteitaan monimuotoisesti tarkasteleva, tilaa antava ulottuvuus. Hyvän ja pahan käsitteitä ei, kuten ei satoja muitakaan käsitteitä, nosteta esiin. Herzogin maailmassa ne tuntuvat yksinkertaisesti loistavan poissaolollaan. Herzogin elokuvissa astutaan verhon toiselle puolelle karaisevaan todellisuuteen, jossa etsitään alkuvoimaisuutta, eräänlaista ensimmäisten tapahtumien mahdollisuutta.

Jos Herzogin elokuvat käyvät selkäytimiin tai herättävät edes jonkinlaisia tunteita, on kokemus usein hyvin ristiriitainen. Jo ensimmäisessä työssään Herakles ohjaaja liikkuu konventioita murtavalla alueella, jopa härskin ja perverssin rajoilla. Sen näennäisesti yksinkertaisessa, alleviivaavalta kuulostavassa asetelmassa joukko kehonrakentajamiehiä pumppaa rautaa salilla ja esittelee räjähtämäisillään olevia hauiksiaan näytöksissä. Väliin leikataan kuvia pommituksista, moottoriurheilusta, turhista onnettomuuksista, yhteiskunnan arkipäiväisestä väkivallasta. Normaalisti kyseessä olisi nuoren ohjaajan herkkä purkaus aivovammaista machokulttuuria vastaan, mutta Herzogin elokuva alkaa hiljalleen eksyä spektaakkelin hurmioon. Punttisalilla kamera käy lähikuvissa tarkastelemaan lähes eroottisella mielenkiinnolla miesten lihaskaaria, rintalihasten värähtelyä ja pullistuvia suonia. Lentokoneesta tallennetut ilmapommitukset saavat unenomaisen kauniita piirteitä. Simppeli alkuidea alkaa ikään kuin kääntyä itseään vastaan. Elokuvassa lienee iduillaan Herzogin pakottava tarve ymmärtää asioita laajamuotoisemmin, vasten varhaisimpia, äkkinäisiä, porvarillisen moraalin syövyttämiä ajatusliikkeitä vastaan.

Herzog ohjasi Heraklesin vuonna 1962, parikymppisenä ja ilmeisesti varastetulla kameralla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän liiteli helikopterilla Persianlahden sodan raunioittamien alueiden yllä. Öljyä versoo maasta korkeina tulisuihkuina. Kun taivas peittyy mustaan, on maisema saatanallisuuden kauniiksi maalaama. Lessions in Darkness edustaa näkymiltään elokuvahistorian aavemaisimpia teoksia. Herzogin loputtomat kameralennot tuntuvat sukellukselta jonkun uneen tai synkkään mielenmaisemaan. Alati pyörivä kamera synnyttää erinäisiä vääristymiä ja harhoja. Välillä taivas näyttäisi olevan enemmän alhaalla kuin ylhäällä ja "öljy on naamioinut itsensä vedeksi käyttämällä taivasta hyväkseen". Lessions in Darkessin näyt ovat paitsi modernin amerikkalaisen riistokapitalismin työtä, myös avartava mahdollisuus Francis Baconin veroiseen visuaalisen ilmaisun voimaan.

Herzogilaiseen katseeseen sisältyvä "näkökulman puuttuminen" voi tehdä hänen elokuvistaan paikoin vähemmän intensiivisiä. Toisin kuin lukuisten vahvojen ohjaajapersoonallisuuksien tapauksessa, pitkien otosten kesto ei Herzogilla vapauta voimallisia pinnanalaisia jännitteitä. Vertailun vuoksi otettakoon esiin toinen värähtelevien, muotoa rikkovien ja monivivahteisten inhimillisten tarinoiden kertoja Abel Ferrara. Siinä missä Ferraran "etuna" on katolilaisen syyllisyyden luoma intensiteetti, joka tuntuu avautuvan kuin itsestään pitkissä alastomissa otoksissa, Herzogin pohjalla ei ole vastaavia jännitteisiä muotoja. Tällainen ohjaajan tuotannossa alati ilmenevä tyhjyyteen pudottaminen jättää helposti suun ammolleen.

DocPointin esityssarjan filmeistä oikeastaan vain yksi, Little Dieter Needs To Fly, seisoo alusta loppuun tukevasti omilla jaloillaan ja lienee porvarilliseenkin makuun pieni mestariteos. Vietnamin sodan vankileirillä kidutetun lentäjäpoika Dieterin kertomus on jo kohteen itsensä mielessä hienosti hioutunut, älykkään miehen varmaotteisesta puheesta ja kameraa pelkäämättömästä olemuksesta versova. Dieterin tarina löytää hienon muotonsa kuin sattumalta, Herzogin antaessa kuvaamansa ihmisen kohota elokuvan hallitsevaksi tekijäksi. Yleensä Herzogin dokumenttielokuvat eivät voi alkaa mistään eivätkä myöskään päättyä mihinkään. Ne enemmänkin leijuvat.

Kuten itse Dalai Lama kuvailee dokumentissa Wheel of Time, jokainen ihminen muodostaa maailman keskipisteen. Herzogin silmin nähtynä maailma on erilainen, ikään kuin turvattomampi. Hänen elokuvissaan on aina selkäytimeen käyviä luovuuden kosketuksia, jotka avautuvat kankaalta kuin hehkuva aurinko mustien pilvien takaa, sulkeutuakseen jälleen, jättääkseen eräänlaisen kokemuksellisen tyhjiön. Yhteenveto tuntuu liian vaikealta, joten tyydytään tenhosaurénmaiseen letkautukseen: tietää, miltä joulukuusesta tuntuu loppiaisen lähestyessä.

Kiitos: DocPoint ja erityisesti Vanhan kuppila.