Toinen jalka haudassa, toinen banaaninkuorella

Billy Wilder (1906–2002) on Hollywoodin kulta-ajan suurimpia satiirikkoja. Vaikka ohjaajan klassikkoskaala venyy hyytävästä film noirista (Nainen ilman omaatuntoa, 1944) kepeään karnevaaliin (Piukat paikat, 1959) ja karheasta moraliteetista (Tuhlattuja päiviä, 1945) lempeään romanssiin (Sabrina, 1954), pohjavire pysyy tunnistettavana. Wilderin töissä keskeiset henkilöt ovat karikatyyrejä ja kuvatut järjestelmät kliseitä täynnä. Todistaja ei ole ohjaajalegendan parhaita töitä, mutta oikeussalipalapelinä ja Agatha Christie -tulkintana se erottuu edukseen. Juoni kääntyilee onnistuneesti, eikä cherryntuoksuisia, viiksekkäitä neitietsiviä näy mailla halmeilla.

© 1957 United Artists / MPTV - Image courtesy MPTV.netFritz Langin ja Douglas Sirkin tapaan Saksan 1930-luvun poliittista patologiaa paennut Wilder suodatti omaleimaisesti käyttöönsä uuden kotimaansa kansallisia erityispiirteitä ja mytologiaa. Toistuvasti hän kärjisti näkemyksensä huolella rakennettuun yksilöön tai ryhmään ja kuorrutti sanottavansa puolikuivalla, ilkeälläkin huumorilla. Korkeajännite vakavan ja kevyen välillä löytyy useimmista elokuvista. Todistajassa wilderiaanista ivailua johtaa iäkäs asianajajamaestro (Charles Laughton), joka toipilaanakin puolustaa menestyksekkäästi leskirouvan murhasta syytettyä miestä (Tyrone Power). Dramatiikan voimanlähde on odotetusti Marlene Dietrich, joka tulkitsee kohtalokasta avaintodistajaa, syytetyn vaimoa.

Wilder luottaa tuotannoissaan ennen muuta huolelliseen käsikirjoitukseen ja hienoon näyttelijätyöhön. Kirjoitustyössä hänen läheisimpiä kumppaneitaan olivat Charles Brackett 40-luvulla ja I. A. L. Diamond myöhemmin. Huippunäyttelijöiden lista on loputon: vakiokasvojen, kuten William Holden, Jack Lemmon, Fred MacMurray tai Shirley MacLane, lisäksi unohtumattomia rooleja tekivät tähdet Swansonista Monroeen, Stanwyckistä Hepburniin, Bogartista Cagneyyn. Parhaimmillaan Wilderin resepti toimii mestarillisesti; unelmatehtaan itseironiana Auringonlaskun kadussa (1950) tai hulvattomana kylmän sodan parodiana komediassa Yks’, kaks’, kolme (1961). Keskinkertaisenakin se on hyvää.

Wilderin komedioihin verrattuna Todistajassa kärjistykset ja karikatyyrit eivät ole äärimmilleen vietyjä, eikä dialogia käydä screwball-hengessä. Mutta mitenkään raskas se ei lakitupa-aiheestaan ja -ympäristöstään huolimatta ole. Ja aika ilmeistä pilkkaa siinäkin tehdään, tällä kertaa eritoten oikeuslaitoksesta ja avioliitosta – ammatillis-seksistisiä stereotyyppejä unohtamatta. Todistajan dvd julkaistiin Euroopassa yhtäaikaa neljän muun vähemmän tunnetun Wilder-elokuvan kanssa (Yks’, kaks’, kolme; Suutele minua, tyhmyri, 1964; Sherlock Holmesin salaisuus, 1970; Avanti!, 1972). Lisämateriaaleja on MGM:n perusversioista turha etsiä. Hyvä että kohtaushaku ja tekstitys löytyvät.

* * *
Arvostelukäytännöt