Uusi maski, vanhat kujeet
Aiemmin lähinnä käsikirjoittajana vaikuttaneen Marcus Dunstanin esikoisohjaus The Collector on jatkumoa elokuvan Seitsemän (1995) suosioon nostamalle ja Saw’n (2004) vakiinnuttamalle kauhuelokuvatrendille, jossa laskelmoiva murhaaja tappaa lukuisat uhrinsa mitä mielikuvituksellisimmilla ja verisimmillä tavoilla.
Seitsemän onnistui yhdistämään ahdistavan tunnelman ja toimivan käsikirjoituksen niin, että lopputuloksena oli vakavasti otettava kauhutrilleri. Ensimmäinen Saw taas kompasteli juonellisten aukkojensa kanssa mutta onnistui silti olemaan mielenkiintoinen kauhutulokas. The Collectorista sellaiset asiat kuten toimiva juoni tai tiivis tunnelma ovat päässet unohtumaan, minkä vuoksi se on lähinnä lajityyppinsä joutsenlaulu – todiste siitä, että nyt olisi korkea aika keksiä jotain uutta.
Päähenkilö Arkin hankkii elantonsa remonttimiehenä. Hän on saanut työkeikan rikkaan perheen talosta, jonka kassakaapista löytyy kokoelma arvokkaita jalokiviä. Kalleuksien houkuttelevuus käy ylivoimaiseksi, kun Arkinin ex-vaimo kertoo olevansa veloissa ja pelkäävänsä itsensä ja heidän tyttärensä puolesta. Pelastaakseen rakkaimpansa – sankarillahan on oltava kunniallinen motiivi – Arkin murtautuu varakkaan perheen taloon. Hänelle selviää kuitenkin nopeasti, että joku on ehtinyt murtautua sisälle ennen häntä, eikä se joku ole kiinnostunut jalokivistä vaan perheen sadistisesta kiduttamisesta.
The Collector on tökerö Saw-kopio, sillä se ei kykene tuomaan genreen mitään uutta. Saw’n tapaan elokuvasta löytyy muun muassa ansoja, kidutusta, naamio sekä murhien keskellä kamppaileva antisankari. Suljettu rakennuskaan ei ole The Collectorin omaa antia, sillä sellainen nähtiin jo esimerkiksi Saw II:ssa (2005). Kopioinnin syitä ei tarvitse kaivaa syvältä, sillä The Collectorin ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Duncan on häärinyt käsikirjoittajana myös neljännessä (2007), viidennessä (2008), kuudennessa (2009) ja valmisteilla olevassa seitsemännessä Saw-elokuvassa.
Älykköpsykopaatti on The Collectorissa korvattu nahkaiseen sadomasokisminaamioon sonnustautuneella puhumattomalla otuksella, joka vaikuttaa lähinnä vähä-älyiseltä. Itse murhaaja onnistuu olemaan koko elokuvan huonointa antia, mikä on valitettavaa, sillä surkuhupaisa psykopaatti ja hänen motiivinsa täydellinen puuttuminen ovat ainoita asioita, jotka tässä tapauksessa poikkeavat genren kuluneesta kuviosta.
Elokuvassa on myös teknisiä puutteita, joista silmiinpistävimpiä ovat tökerö kamerankäsittely ja lisäeditointia huutava surkea kuvanlaatu. Leikkauksetkin toimivat paikoin kuin tylsät sakset, ja etenkin lopussa alkaa tuntua, että leikkauspöydältä lojuvasta kasasta on haalittu joka ikinen jämäpätkä mukaan lopulliseen elokuvaan.
The Collectorinkin edustamaa genreä nimitetään nykyään harmillisesti kidutuspornoksi. Nimi yleistyi yksityiskohtaisia väkivaltakohtauksia sisältävien Saw- ja Hostel-elokuvien (2005 & 2007) myötä. Fiktiivisten väkivaltaelokuvien rinnastus pornoon on lapsellista, sillä siten rinnastetaan seksuaalisten tarpeiden tyydytys pornon avulla sadististen tarpeiden tyydytykseen kidutuspornolla, vaikka suurimmalla osalla kidutuselokuvia katsovista ihmistä ei edes ole sadistisia tarpeita. Kidutuselokuvat eivät kuitenkaan ole nykykauhun koko kuva, sillä kauhulla on lähivuosina ollut parempaakin tarjottavaa. Esimerkiksi ranskalais-romanialainen Uhka (2006) ja englantilainen Eden Lake (2008) ovat kauhua, jossa pelko syntyy muusta kuin pelkästä väkivallalla revittelystä.
Jos on jo nähnyt Hostelit ja Saw’n jatko-osat, ja kyllästynyt niihin, ei kannata vaivautua katsomaan The Collectoria, sillä elokuva jaksaa viihdyttää korkeintaan oman kauhulajityyppinsä ystäviä. Sen sijaan kannattaa etsiä toimivaa kauhua välillä muiden kuin nyt pinnalla olevien kidutuselokuvien parista.
Seuraava:
Love Happens
Anistonin ja Eckhartin välillä ei ole sanottavaa kemiaa, mikä selittynee pikemminkin käsikirjoituksen latteudella kuin näyttelijöiden keskinäisellä kohtaamattomuudella.
Edellinen: Precious
Harlemilaistytön tarina on taitavasti toteutettu ja näytelty, mutta raskasta aihettaan turhan varovaisesti ruotiva teos.