Nopeatempoista aussitoimintaa

Vieläkö muistatte George Millerin Mad Maxin (Mad Max, 1979)? Se todisti, että tiukan toimintaelokuvan teko onnistuu kyllä kengurumaassa. Graig Lahiffin ohjaamasta tykityksestä Taivas palaa ei tullut uutta Mad Maxia, tulipahan vaan yksi tasapaksu toimintapläjäys satojen muiden seuraksi videohyllyjen täyttämään.

Kaunis japanitar Midori (Youki Kudoh) on miehensä kanssa matkalla Sydneyssä. Huonoksi onnekseen Midori on pankissa ryöstön tapahtuessa, ja ryöstäjät ottavat hänet panttivangiksi. Kaapattu nainen joutuu todistamaan ryöstäjien välienselvittelyn, jossa ryöstökeikan kuski (Russell Crowe) kääntyy verenhimoisia kumppaneitaan vastaan. Hän jatkaakin pakomatkaa Midorin kanssa, jolla ei nyt enää olekaan niin kiire takaisin miehensä luo. Pakomatkan jatkuessa heidän kannoillaan ovat kostoa janoavat rikostoverit, poliisit ja kaiken kukkuraksi vielä Midorin raivostunut aviomies...

Köyhät eväät repussa

L.A Confidentialissa (L.A. Confidential, 1997) yhtä päärooleista vetänyt Russell Crowe pystyy vetämään coolin rikollisen osan kohtuullisen uskottavasti, mutta minkäs teet, kun kaikki on muuten onnettoman keskinkertaista. Toimintaelokuvalta vaadittava tempo pysyy yllä, siinä mielessä Taivas palaa ei tuota pettymystä toimintaelokuvan ystäville. Australian maisemat tuovat paikallisväriä ja erottavat elokuvaa siten ainakin hiukan tusinatason paukutteluista. Plussaa on myös se, ettei tarinaan ole tungettu väkipakolla ylimääräisiä toimintakohtauksia.

Muodollisesti kaikki näyttää siis olevan kunnossa. Valitettavasti tarinassa ei vain ole riittävästi sisäisiä jännitteitä. Henkilöhahmojen luonnekuvat jäävät keskeneräisiksi tai kiusallisen kliseiseksi. No, niinhän ne jäävät monissa rikoselokuvan kaanoniin nostetuissa klassikoissakin, mutta kun muukin anti on tässä tapauksessa kovin latteata. Road Movie -perinne velvoittaisi tiukempaan käsittelyyn kuin mitä tässä on edes yritetty.

Hullu rakkaus

Hullun rakkauden kuvauksena Taivas palaa yrittää ehkä tavoitella jotain True Romancen (True Romance, 1993) sävyjä, mutta mittari ei noin vain hurahda Tarantinon ja Scottin teoksen lukemille. Kaavamaisuuden korvaavaa visuaalista imua ei elokuvasta myöskään löydy. Loppupuolella yritetään viritellä päähenkilöiden väliin jo romanssia. Rautalangoista väännettyjä hahmoja on kuitenkin vaikea muuttaa käden käänteessä kolmiulotteisiksi.

Loppukohtauksessa Mozart ja Wagner helähtelevät kauniisti taustalla, kun mahdoton rakkaus saa odotettavan loppunsa. Hieman paremmalla petaamisella tämäkin kohtaus voisi toimia komean absurdina lopetuksena, mutta nyt se maistuu vain pakolliselta pullamössöltä, jolla yritetään kääntää harakoille menneen toimintajännärin kurssia kohti näennäisen ylevää finaalia. Tässä kontekstissa moinen keikaus vaikuttaa vain katsojalle pyllistämiseltä. Tämän sopan luut on jo moneen kertaan kaluttu puhtaaksi, eikä maukkaita sattumia tahdo löytää etsimälläkään.

* *
Arvostelukäytännöt