Quills - syntiset säkeet kotikatsomo

Ristiriitainen, vaarallinen ja kuvottava, mutta samalla kertaa viettelevä - tällaisilla sanoilla on kuvattu Markiisi de Sadea ja hänen tuotantoaan. Philip Kaufmanin ohjaama Quills - syntiset säkeet sijoittuu aikaan vähän ennen de Saden kuolemaa, jolloin tämä valistuksen pimeän puolen suurin ajattelija oli Charentesin hullujenhuoneella kirjoitustensa takia. Koska Quills on elokuva todellisesta historian henkilöstä, siihen on vaikea suhtautua täysin varauksettomasti pelkkänä fiktiona. Tekijät ovat ottaneet aika paljon vapauksia ns. historiallisista tosiseikoista rakentaakseen herkullista tarinaansa, jossa Kate Winsletin esittämä pyykkäri Madeleine toimii de Saden (Geoffrey Rush) irstaiden tekstien kuriirina. Tekstien välittäminen tulee lähes mahdottomaksi, kun Michael Cainen esittämä kuuluisa lääkäri tulee paikalle Napoleonin käskystä. Hullujenhuone on kuin suoraan joistakin de Saden kirjoituksista järkälemäisine pyöveleineen ja muine friikkeineen. Täytyy myöntää, ettei elokuva ole läheskään niin "lässy" ja kulttuuriporvareille yksinkertaistettu kuin mitä pelkäsin.

Elokuvan teemasävelmä on vanha ranskalainen lastenlaulu Au clair de la lune. Laulua ei lauleta sen sanoilla, mutta sen sanat sopivat elokuvan teemaan täydellisesti. Laulussa kertoja vetoaa ystäväänsä Pierrot’hon, jotta tämä antaisi kertojalle kynttilän ja sulkakynän, sillä hänen kynttilänsä on kuollut ja muste lopussa. Jotkut ovat nähneet laulun sanoissa ajatuksen impotenssista. Elokuvan Markiisikaan ei halua muuta kuin kirjoittaa sanoja ja ehkä vielä kerran elämässään tunkeutua ihanaan naiseen takaapäin. Markiisi tuntuu olevan vankilassa, koska hänellä on kestoerektio kirjoittamisen suhteen.

Au clair de la lune -laulun hyräilemisessä voisi nähdä myös oraalisen kulttuurin voiman: monet eri henkilöhahmot tapailevat sitä elokuvan aikana. Kukaan heistä on tuskin oppinut sitä paperilta, vaan suullisesti. Jos seinässä on kolo, ihminen ujuttaa sanansa siitä läpi vaikka mikä olisi. Vahva sana kulkee kuumeisena viestinä seinien ja rajojen läpi. Jos viestiä ei voi sanoa, se kirjoitetaan; jos viestiä ei voi kirjoittaa, se kuiskataan tai huudetaan. Sana on elokuvassa voimakas fetissi ja vahva voima. Välineiden puute on tämän elokuvan valossa erittäin huono tekosyy olla kirjoittamatta. Kun ihminen on kerran oppinut kirjoittamaan, lähes mikään ei voi estää häntä kirjoittamasta: ei mutilaatio, ei musteen eikä valon puute. Elokuvan de Sade on kirjaimellisesti oma kynänsä - hän kirjoittaa kynän puutteessa ruumiillaan. Ihminen täytyy siis käytännössä tappaa ennen kuin hänet saa kokonaan hiljennetyksi. De Saden kirjoittamisen nälästä tulee mieleen Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale. Mitä taas tulee sanaan fetissinä, Greenawayn Pillow Book yhdistää Quillsin tavalla lihan ja sanan.

Vaikka jotkut näkevät de Saden kirjoitukset hyvinkin naisvihamielisinä ja iljettävinä, jotkut naiset voivat löytää de Sadesta myös hyvin rohkaisevia ajatuksia. Muun muassa englantilainen kirjailija Angela Carter on kiittänyt de Sadea teoksessaan The Sadeian Woman: an Exercise in Cultural History siitä, että hän näkee naisten aktiivisen seksuaalisen toiminnan oikeutettuna ja toivottavana. Kokemus ei naista pahenna, jollei nainen kokemusta. De Saden tarjoama (yli-ihmismäinen) naisen malli onkin paheessa miehen vertainen oppinut kurtisaani. Quillsin suloisimpia hahmoja on Michael Cainen esittämän lääkärin tuskin 16-vuotias luostarissa kasvanut vaimo. Hän on lihallisesti vielä oppimaton, mutta hän on lukenut paljon kirjoja - hän on opetellut Justinen ulkoa. Vaikka kirja katoaisi, sen sanat säilyvät kirkkaasti piirtyneenä nuoren tytön mielessä. Naiskatsojalle on sykähdyttävä hetki, kun tämä oppinut sulotar lausuu ulkomuistista, että jokaisen tytön elämässä tulee hetki, jolloin kirjat työnnetään sivuun ja aletaan opetella ruumiillisuutta käytännössä.

Kirjojen lukeminenkin mielletään tässä lähes lihalliseksi kokemukseksi, jota ei ole syytä aliarvioida. Kate Winsletin esittämää Madeleineakaan ei ole ruumiillisesta neitsyydestään huolimatta rakennettu totaalisesti "koskemattomaksi" - onhan hän lukenut de Sadea ja nähnyt kaikenlaista. Seksuaalinen kokemattomuus on jotakin muuta kuin rikkomaton immenkalvo. Kaufmanille pitää antaa pisteitä siitä, ettei hänen elokuvansa ole niin yksinkertainen, kuin mitä se olisi voinut olla. Lukeva ihminen on tässä kuvattu hyvin vietteleväksi, sillä ei ole vaarallisempia seksileluja kuin sanat. Kirjallisen ja ruumiillisen koskemattomuuden raja tulee vaikeaksi vetää. Sana on lihaa ja liha sanaa.

Tällainen aihe voisi innoittaa tekijänsä kyhäämään jonkinlaisen Napoleonin-aikaisen version Larry Flynt - Minulla on oikeus -elokuvasta. Onneksi näin ei käy. Vaikka sananvapaus on erittäin tärkeä aihe, esimerkiksi de Saden oikeudenkäyntien näyttäminen olisi saattanut tuoda elokuvaan ärsyttävän paljon amerikkalaistyyppistä perustuslakipaatosta. Elokuvan ansioksi täytyykin lukea se, ettei siinä sormella osoittelevasti jankuteta sananvapaudesta, vaan katsoja saa itse tehdä päätelmänsä de Saden vankeuden ja tämän väkevän kirjoittamisvimman välillä. Sanonta "viestintuoja tapetaan aina" tuntuu tässä yhteydessä harvinaisen paikkansapitävältä. Osittain tässä elokuvassa toistetaankin sellaista vanhaa ajatusta, että todellisia ongelmia ei ole peilillä vaan sillä joka peiliin katsoo, tai että viha ja toisiin ihmisiin kohdistettu repressio liittyy ko. ihmisen omaan kyvyttömyyteen käsitellä joitakin puolia itsessään. Jos pelkäät maailmaa, pelkäät itseäsi. Jos olet impotentti, tapat. Eläköön kyökkifilosofia! Eläköön buduaarifilosofia!

ks. ensi-ilta